suhteellista

Se tekee kipeää, kun elefantin painon alle jää / Eikä kukaan muu sitä nää / Vaik sut on luotu kantamaan / Nousemaan aina uudestaan / Oon pahoillani en osannut lohduttaa / Mut lupaan vielä se helpottaa

Pari viikkoa sitten kirjoitin tänne valmiiksi luonnoksen, kuinka tunnen välillä syyllisyyttä siitä, että meillä on mennyt niin hyvin. Kun juttelin osastolla jonkun toisen vanhemman kanssa, tuntui väärältä iloita siitä, että Nupun hoidot ovat tehonneet hienosti eikä ole tullut mitään sivuvaikutuksia, kun toisilla on paljon kamalampia kohtaloita, komplikaatioita ja jopa menetyksiä. Muistaakseni ehdin jo jutella samasta aiheesta eräälle ystävällenikin, kun parin päivän päästä oma tyttöni olikin aikuisten teho-osastolla, saatuaan hengityskatkoksen jonka yhteydessä puraisi itseltään irti palan kielestään. Keuhkot ja vatsaontelo täynnä nestettä, painoa kolmasosa lisää normaalipainoonsa, tulehdusarvot 300. Ensimmäinen (eikä varmastikaan viimeinen) sepsis siis koettu, eikä vielä edes ihan täysin ohi. Pääsimme onneksi jo muutaman päivän jälkeen takaisin omalle osastolle, tuttuun huoneeseen, joka tuntuu näin lähes kuuden viikon jälkeen jo melkein toiselta kodilta. En uskalla edes ajatella, koska voisimme toivoa kotilomaa saatika kotiinpääsyä.

Kaikki on niin suhteellista. Jokainen kokee oman elämänsä ongelmat siinä kontekstissa missä elää, ja kokemus on aina subjektiivinen. Vaikka meille osui tämä arpa (laskeskelin tuossa eräs päivä tylsyyksissäni, että todennäköisyys lapsen leukemiaan on pienempi kuin voittaa päävoitto ässäarvasta – pitäisiköhän lotota?), ja tällä hetkellä tuntuu että tämä on kamalinta mitä ikinä voi tapahtua, ymmärrän että myös muilla voi olla rankkaa vaikka juuri ne asiat eivät minulle tuntuisi tällä hetkellä isoilta. Huomaan välillä ystävieni panttaavan omia murheitaan, vaikka toisaalta juuri se voisi joskus olla parasta terapiaa – huomata että muillakin on ongelmia ja huolia, pohtia välillä jotakin muutakin elämää kun omani pyörii sairaalan ja kodin väliä. Mutta juuri sitähän minäkin tein, kun koin meidän päässeen liian helpolla muihin syöpäperheisiin verrattuna. Jos joku olisi silloin sanonut, että viikon päästä lapsesi on teholla, olisin varmasti pyörtynyt, mutta niin vaan sitä ihminen sopeutuu tilanteisiin. Kun on pakko.

Isoveli on reagoinut tähän tilanteeseen, siskon sairastumiseen, hyvin voimakkaasti. Hän kohdistaa sitä erityisesti nyt minuun – yhteinen aikamme menee lähes täysin siihen että hän loukkaantuu kaikesta mitä sanon ja siitäkin mitä en sano, ja minä sitten puolestani lepyttelen, lohduttelen, hoen kuinka ihana hän on ja tärkeä. Itse olen ehkä eniten kantanut huolta juurikin esikoisen puolesta tässä tilanteessa. Hän on nähnyt minua (ja minä häntä) ihan liian vähän tämän kuuden viikon aikana, mutta olosuhteiden pakosta tilanne jatkuu edelleen eikä loppua näy. Toisaalta, ajattelen tämän olevan isossa kuvassa kuitenkin lyhyt aika ja Nuppu tarvitsee minua nyt enemmän sairaalassa. On se raastavaa, kun haluaisi olla monessa paikassa samaan aikaan, myönnän kyllä.

Omalta osaltani koen jaksavani ihan hyvin, vaikka kaikki sitä kovasti tuntuvat epäilevän. Olen päinvastoin jopa välillä miettinyt, näytänkö päällepäin jotenkin tunteettomalta, kun en ole täysin rikki ja koko ajan itkuinen ja hauras. Minulle tapa käsitellä tätä asiaa on hyvinkin rationaalinen – ajattelen jotenkin niin, että kun tilanteelle ei mitään voi, on turha tuhlata energiaa sen huolehtimiseen, suremiseen ja jossitteluun varsinkaan etukäteen. Tärkeämpää on olla lapselleni turvallinen tukipilari, jonka reaktioista hän voi pelottavissakin tilanteissa aistia luottamuksen ja rauhallisuuden. Haluan viimeiseen asti säästää lapseni siltä tuskalta, jota pelko ja epätoivo aiheuttavat, jos niille antaa tilaa. Osasin odottaa omaa romahdustani sen jälkeen, kun tilanne helpotti ja pääsimme teho-osastolta pois. Ja niin, odotetusti yhden illan haukoin henkeä ja itkin silmät päästäni täällä kotona. Hetkellisesti päästin ajatuksiini kaikki ne pahimmat pelkoni ja vuodatin ne ulos – oli kyllä puhdistavaa, vaikka sillä hetkellä ei siltä tuntunut.

En sitä kiellä, kyllähän päässäni on pyörinyt kaikki mahdollinen – olen syyllistänyt itseäni, kokenut että tämä on kosto jostakin tekemistäni asioista, kyseenalaistanut koko maailmankatsomukseni, raivonnut olemattomista ja täysin irrelevanteista asioista, kantanut syyllisyyttä jokaisesta hetkestä jonka olen poissa Nupun luota, toisaalta myös niistä jotka olen sairaalassa ja siis poissa esikoisen arkipäivistä. Tiedostan, että tätä ei olisi mitenkään voinut estää. Ymmärrän realismin, että en voi revetä joka paikkaan – onneksi meillä on paljon ihania ihmisiä ympärillämme, turvaverkko johon voin sallitusti ja täysin luottaen tiputtautua. Paljon minun on täytynyt itsekseni käsitellä tätä asiaa, jotta pystyn olemaan itselleni armollinen – teen tässä tilanteessa parhaani, annan kaikkeni, ja se riittää.