Rumat ihmiset

Olen viime aikoina pistänyt merkille Facebook-piirissäni lisääntyneen trendin, jossa enemmän tai vähemmän ylipainoiset ystäväni julkaisevat muiden ylipainoisten itsestään ottamia puolialastonkuvia, joihin on sitten liitetty teksti tyyliin ”olen iso, mutta silti kaunis” tai ”tiedän olevani hot, sanoivat muut sitten mitä tahansa.” Vähän aikaa sitten pyöri myöskin jokin ”hyväksyn itseni täydellisesti”-meme, jota myöskin pyörittivät samainen ihmiskollaasi.

Mielenkiintoista, että kukaan näistä ihmisistä – no, myönnetään: naisista – ei julkaissut kuvaa omasta vartalostaan, vaan aina jonkun muun. Miksei, jos he kerran olivat vakuuttuneita olevansa hotteja, eikä muiden mielipiteillä oikeasti ollut merkitystä?

Nykyaikaisen kauneusihanteen rinnalle on kehittynyt ajatus siitä, että kaikilla on oikeus olla ”hot”, ja vaatimusten rimaa sopivasti laskemalla tämäkin voidaan saavuttaa. Ajatus oman itsensä hyväksymisestä on hieno ja jopa kadehdittava, mutta ei silloin kun se perustuu hetkelliseen itsepetokseen. Kukaan, joka todella on sinut itsensä kanssa ja sisimmässään hyväksyy itsensä vailla rajoitteita, ei todellisuudessa mainosta sitä Facebook-sivullaan – koska sille ei yksinkertaisesti ole tarvetta. Nämä julkaisut tyypillisesti ovatkin eräänlaisia itseapukonsteja, oman egon herättelyä ja itsetunnon teippaamista.

Siinä ei tietenkään sinänsä ole mitään vikaa, mutta näen sen lähes yhtä vääristyneeksi kuin sairaalloiset modernit kauneusihanteetkin. Vähän sama asia kuin nämä ”vaihda profiilikuvasi siksi julkkikseksi jolta näytät”-viikot, jotka menevät useimmilta todella pahasti päin persiitä. John Candy vaihtuu Philip Seymour Hoffmaniin, ja sitä rataa. Itsensä ja läskiensä hyväksymisen pohjana ovat yhäti ne samat ihanteet.

Olen itsekin ylipainoinen, enkä tunne itseäni hotiksi, eikä minun kuuluisikaan, koska hot ei tarkoita sitä että on ”yhtä kaunis/komea kuin X, vaikka onkin Y”. Ei tänään, eikä varmasti vielä huomennakaan.

Tekisi mieleni joskus sanoa näille ”fat but beautiful”-julkaisijoille, että ei, et todellakaan ole. Miksi nyökytellä ja ”tykätä” näistä kirjoituksista vaikka niissä ei ole piirun verran perää, ja kaikki tietävät sen, mutta koska ihanteita ei ole saavutettu, eikä enää jakseta edes yrittää saavuttaa, tai saavuttamisen mahdottomuus on alkanut painua kaaliin, meidän pitää teeskennellä että ollaan yhtä hyviä kuin X, vaikka ollaankin Y?

Ilman rumia ihmisiä ei olisi olemassa kauniitakaan.