Kumpupilviä odotellessa

Tänään heräsin vapaapäivään. Pilvet hivelivät edelleen maata ja lokakuu oli vieläkin täällä. Tuntuu niin hirveän epäoikeudenmukaiselta elää tätä ikuista syssyä.

kuva1.jpg

Tämä ei ole mustavalkoinen kuva.

No mutta vapaapäivänä saa tehdä mitä haluaa. Kuten leipoa porkkanakakkua (toiveajattelua), käydä lenkillä (kello 16.46 – ihan kohta) ja kirjoittaa blogia (niin sanoinhan, että innostus saattaa lopahtaa). Kuuntelin hetken itseäni ja vapaapäivän ohjelma alkoi kuulostaa tältä:

Pitäisi leipoa porkkanakakku. Pitäisi mennä lenkille. Pitäisi kirjoittaa blogipostaus.

You know. Ikuinen pakko istuu olkapäällä ja kuiskii: tee, tee, tee. Suorita. Suorita Suorita.

Miksi kivoista asioista tulee pakko? Tai kun tekee monta hauskaa asiaa, niin ei ihan täysillä osaa nauttia niistä?

Lenkkeilyhän on mukavaa, kivaa, terveellistä ja kaikkea sellaista (hikistä, raskasta, turhauttavaa – eilen jaksoin juosta lujempaa, missä vika?). Leipomisesta puhuttiin jo aikaisemmin ja se kanta pysyy, mutta voisiko joku käydä ensin kaupassa hakemassa aineksia.

Blogi on sitten ihan oma lajinsa. Mistä ihmeestä niitä kauniita ajatuksia, arjen hienouksia ja pieniä oivalluksia oikein pulppuaa? Ei vaan täällä. Toisinaan tulee hetki (aika kovin lyhyt hetki), jolloin mietin että aaah tästähän voisin kirjoittaa ja avartaa ehkä jonkun muunkin maailmaa, mutta aika nopeasti se hetki haihtuu.

Sitten tapahtui jotain. Jotain, mikä sai pakon tuntumaan ihan erilaiselta. Se joku on laiskuus. Annoin periksi, eihän tässä olekaan mikään pakko. Saan lähteä lenkille, jos huvittaa (Ehkä kohta. Tai huomenna).

(Ja blogipostauskin syntynee, kun on jotain sanottavaa. Luovuttaminen ei tuntunutkaan pahalta, vaan antoi vapauden tehdä mitä lystää.)

Ja nyt marssin kauppaan. Kohta pitää leipoa porkkanakakku.

postauskuva.

Kumpupilviä odotellessa.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *