Sunnuntaibluesin torjuntaohjeet

Kello 17.01 Sunnuntablues oli saada yliotteen.

Kello 17.02 Kävin vastaiskuun.

Kello 17.05 Aloitin projektin. Ihan pienen, mutta tarpeeksi konkreettisen: leivoin pannukakun. Kukaan, siis kukaan, ei voi olla onneton jos leipoo pannukakkua.

Maistuiskos?

Mummoni mukaan olen suurpiirteinen. Suora leikkaus keittiööni: Noh, desimittaa ei ole, mutta kävisikö juomalasi? Ja näköjään kaapissa on vain kolme munaa ja kaksi desiä liian vähän maitoa. Ehkäpä se ei haittaa.

(Lopputuloksena oli puoliraaka pannukakku – eikö 25 minuuttia uunissa riitäkään?)

Taannoin eräs ystäväni kertoi leiponeensa sämpylöitä. Ensimmäistä kertaa elämässään. Insinöörineitonen ei ollut täysin tyytyväinen lopputulokseen, joten hän teki kaksi (2!) vertailevaa taikinaan. Toiseen hän mittasi aineksia oikeassa, toiseen eri suhteessa, antoi kohota ja mittasi lämpötilaa jatkuvasti lämpömittarilla. Sämpylät onnistuivat. Ihailtavaa pitkäjänteisyyttä.

Kun minä leivon, on kaikki sattumaa. Jos pullataikina ei kohoa, johtuu se jostakin ylemmästä tahdosta, säästä, päivästä tai vääristä ohjeista  (ei desimitan puuttumisesta). Humanistilla ja insinöörillä on eronsa.

Pannukakun kaava?

Pannukakun lisäksi päivässä oli toinenkin projekti. Nimittäin aamuni alkoi poikkeuksellisesti kolmen tunnin kehonhuolto- ja alkeisbalettitunnilla (jepjep, nyt ollaan aika kaukana omalta mukavuusalueelta).  Dramaattinen, jopa teatraalinen, opettaja käskytti meitä pyörimään, kierimään, maalaamaan itsemme lattialla ja jopa koskettamaan vieruskaveria. (Sehän on ihan tuntematon, eihän niitä voi koskea. Okei jos nyt ihan vähän. Aha, eihän tämä nyt ihan kamalaa olekaan.)

Kolmen tunnin jälkeen pohkeet huusivat hallelujaa ja mieli ehkä myös vähän. En muista, koska olisin viimeksi urheillut sunnuntaina. Tai edes leikkiurheillut. Ja vielä niiden tuntemattomien kanssa.

Joten pakkohan tästä on nyt löytää vähän piristystä. Hiphip, ylitin itseni! Ja uskokaa tai älkää, se tuo aika paljon tyydytystä.