Jotta asioita alkaa tapahtua, täytyy liikkua. Kuulostaa ehkä kliseiseltä, mutta joskus juuri ne yksinkertaisimmat asiat yllättävät vaikeudellaan.
Itse liikuin tämän vuoden alussa. Olin ollut edellisessä työpaikassani 5,5 vuotta, minkä aikana olin kadottanut luovan itseni. Ja minua ahdisti, todella paljon. Olin saanut jo pari vuotta aikaisemmin lahjaksi Julia Cameronin kirjan Tie luovuuteen – Henkinen polku syvempään luovuuteen, jota olin kerran aloittanut, mutta silloin se ei tuntunut oikealta. Nyt tartuin kirjaan uudestaan ja mitä pidemmälle pääsin kirjassa, sitä enemmän huomasin, että luovat lukkoni alkoivat pikku hiljaa aueta. Tein esimerkiksi ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1993 itselleni lapaset sekä aloin jälleen käydä tanssitunneilla vuosien tauon jälkeen!
Kirja pohjautuu olettamukseen, että jokainen ihminen on luova ja jokaisen ihmisen täytyy päästä toteuttamaan luovuuttaan voidakseen hyvin. Kirjan keskeinen harjoitus on kirjoittaa niin sanottuja aamusivuja: ensimmäiseksi sängystä noustessasi (ennen aamupalaa, suihkua tms) kirjoitat kolme sivua tekstiä käsin aivan kaikesta, mitä tulee mieleesi. Sensuroimatta ja miettimättä. Tehtävän tarkoituksena on tyhjentää mieli, jotta pystyy päivän aikana avaamaan itsensä uusille asioille. Toinen kirjan keskeinen tehtävä on taiteilijatreffit. Viikoittain pitää järjestää itselleen aika kalenteriin ja viedä itsensä ja sisäinen taitelijansa treffeille. Oli se taidenäyttely, kävely luonnossa tai mikä tahansa, mikä tuntuu itsestä hyvältä. Jos kiinnostuit kirjasta, lue siitä lisää täältä.
Ensimmäiset lapaset sitten -93!
Kirja sai minussa aikaa voimakkaan prosessin, minkä seurauksena vaihdoin työpaikkaa. Aluksi tuntui, että nyt liikuin oikeaan suuntaan, sitten en enää ollutkaan niin varma. Kulunut vuosi on ollut todella rankka uudessa työpaikassani ja niin kuin edellisessä postauksessani kirjoitin, on viime aikoina aiheuttanut jopa pahaa unettomuutta. Nykyään niin trendikäs epämukavuusalueelle venyminen kuitenkin kannattaa, vaikka rajansa senkin suhteen on hyvä tiedostaa.
Kaikesta huolimatta tiedän nyt, että päämäärä eikä itse matkakaan ollut se tärkein, vaan liike. Kun uskalsin liikkua ahdistavasta paikasta pois liike laittoi muitakin pyöriä liikkeelle. Missään vaiheessa en ole halunnut palata takaisin menneeseen, vaikka liikkeen päämäärä ei ollutkaan välttämättä juuri se, mitä olin ajatellut. Liike on saanut aikaan sen, että alan uskaltaa olla oma itseni. Olen kuunnellut sydäntäni ja se on sanonut minulle, että nyt on oikea aika toteuttaa asioita, joita minä haluan tehdä ja aika alkaa elää. Lopettaa pelkääminen ja luottaa siihen, että kyllä se elämä kantaa.
Niin kuin edellisessä postauksessani kerroin, aloitin elokuussa työni ohella muotisuunnittelu-opinnot. Aloin toteuttaa asiaa, mikä on vain ja ainoastaan minulle. Maksan koulutukseni itse, omasta pussistani, itse tienaamillani rahoilla. En vanhempieni, työpaikkani tai pankin rahoista. Aika menee ylityövapaistani tai lomapäivistäni, ei työajastani tai parisuhdeajasta.
Koulussa olen nauttinut jokaisesta hetkestä ja siellä tiedän olevani oikeassa paikassa. Näin kirjoitin kummallisessa luovuuden puuskassa elokuussa ensimmäisten koulupäivieni jälkeen:
Koulua on takana vasta kolme päivää ja jo tuona aikana on tapahtunut asioita, joita ei ole tapahtunut vuosiin. Niin kuin se, että kirjoitan tätä tekstiä. En ole kirjoittanut mitään näin pitkää ja intensiivistä vuosiin. Ja tekstiä nyt vain syntyy, tunnen jotenkin ihan fyysisesti, kuinka padot murtuvat. Ne padot, jotka ovat olleet luovuuden virran esteenä. Kun näen ihmisiä, en lähtökohtaisesti pelkää niitä. Askel askeleelta yritän uskaltaa olla oma itseni enkä syyllistä itseäni jokaisesta sanomastani sanasta.
Tälläkään matkalla päämäärä ei ole se tarkoitus, vaan liike. En tiedä vieläkään, mikä minusta tulee isona. Ehkä se on todellakin muotisuunnittelija – tai sitten luovan alan sekatyöläinen. Tai sitten pysyn nykyisessä työssäni, mutta alan toteuttaa vain jonnekin kadonnutta rakasta harrastustani uudestaan. Pääasia tässä on kuitenkin se, että voin hyvin. Tunnen sellaista iloa, mitä en ole tuntenut ties milloin. Tai ehkä en ole tuntenut tällaista iloa koskaan, koska en ainakaan muista sellaista. Ihan kuin olisin rakastunut, mutta ilman menettämisen pelkoa. Ehkä alan rakastua itseeni? Ehkä tämä on iloa siitä, että löydän itseni, ja rakastun siihen ihmiseen, mikä sisälläni on asustanut?
Yksi päivä koulussa piirrettiin, koko päivä. En ole koskaan tuntenut osaavani piirtää, mutta olin lähtökohtaisesti innoissani – nythän sitä opetellaan ja tulen oppimaan! Olin aivan shokissa, kun selvisi, ettei tässä mitään oppia tule, veteen vaan suoraan. Kynä käteen ja piirtämään aidosta mallista. Tuntui, että alan kohta itkeä. Mutta sisukas kun olen, niin ajattelin, että hemmetti, nyt pitää tehdä työtä käskettyä. Opettaja oli ihana, sai tuntemaan, ettei tarvitse osata piirtää, kunhan piirtää. Yhdessä vaiheessa sain jopa kehut. Se tuntui hyvältä. Ensimmäiset piirustukset olivat karmivia, mutta toinen toisensa jälkeen, ne vain alkoivat parantua. Kehitys oli kirjaimellisesti silminnähtävää. Kun heittäydyin, huomasin myös oppivani.
Koulutehtävien piirtämistä ”apurin” kanssa
Samanlaisen tunteen olen kokenut kerran aikaisemminkin. Se oli Filippiineillä vuonna 2011, kun olin ensimmäistä kertaa menossa snorklaamaan. Poikaystäväni oli vakuuttanut minulle, miten siistiä kyseinen touhu oli. Epäröin, koska olen aina pelännyt vettä ja varsinkin veden alla hengittämistä jotenkin friikkimäisen paljon. Lähdin mukaan, koska ajattelin, että pääsen aloittamaan sen askel askeleelta, joltain valkoiselta rannalta kahlaamalla, jolloin pystyisin rauhassa harjoittelemaan hengitystekniikkaa niin, että jalat on tukevasti pohjassa eikä tarvitse pelätä hukkumista. Toisin kävi: vene pysähtyi keskellä merta, veteen piti hypätä suoraan ja matkaa pohjaan oli useita metrejä. Istuin veneessä kauhuissani enkä todellakaan aikonut hypätä veteen. Sitten joku minussa sanoi itselleni, että tulen katumaan tätä, jos en nyt hyppää. Niinpä hyppäsin, opin hengitystekniikan samalla sekunnilla ja näin elämäni ensimmäistä kertaa oikean, luonnonvaraisen merikilpikonnan. Meren alla avautui täysi uusi maailma ja sittemmin jäin koukkuun koko snorklaamiseen. Nyt harkitsen jo sukelluskoulua, syvemmälle pitäisi päästä. Lisäksi olen alkanut uimaan ”oikealla” hengitystekniikalla, jolloin puhalletaan ilmat pois veden alla. Sitäkään en uskaltanut ennen snorklauskokemusta tehdä.
Vedenalainen maailma 2011
Tottakai minua pelottaa, todella paljon. Heittäytyminen, se, mitä muut sanovat – pitävätkö hulluna, ajattelevat, että luulen liikoja itsestäni – se, etten kuitenkaan ole lahjakas, että nolaankin vain itseni. Paljon työtä vaatii se, että yrittää hiljentää omaa sisäistä kriitikkoaan.
Seuraavat vinkit ovat kliseisiä, mutta niin totta:
Uskalla olla oma itsesi – jos epäröit kertoa oman mielipiteesi, pukeutua niin kuin sinusta itsestäsi tuntuu parhaimmalta tai tehdä töitä sellaisessa yrityksessä, joka ei tunnu omalta – kaikki kostautuu ennemmin tai myöhemmin.
Kuuntele sydäntäsi – se todella tietää, mitä sinun pitää tehdä.
Varaudu kärsimään ja hyväksy kipu, mutta luota, että se on sen arvoista. Tiedät kyllä, milloin liika on liikaa.
Liiku – suunnalla tai päämäärällä ei ole väliä. Ja jos et uskalla tehdä dramaattisia päätöksiä, kokeile pikkuhiljaa. Pääasia on, että uskallat edes kokeilla sitä, mitä sydämesi sanoo.
