Missä?

Vuosi sitten tähän aikaan elin onnellista aikaa. Olin ihastunut, rakastunut, kaikki oli ihanaa. Töissä kävin harva se päivä vessassa nukkumassa päiväunia vähiin jääneiden yöunien takia. Lomareissuilta oli kiire kotiin, kiire sen uuden ihanuuden viereen.

No, sitä ihanuutta kesti kuukauden – jonka jälkeen kaikki muuttuikin lähes tragikoomiseksi painajaiseksi. Juttu päättyi, ja hyvä niin.

Mutta sen elokuun jälkeen olen tiennyt mitä minulta puuttuu. Mitä etsiä. Sitä tunnetta, sitä raakaa ihastumisen ja rakastumisen tunnetta, kun toisesta tulee yhtäkkiä puoli maailmaa. Kun aamut eivät ole kokonaisia ilman toisen kainaloa, kun yöunet ovat yhtäkkiä täysin turhaa ajanhukkaa. Niitä perhosia mahanpohjassa, niitä minä etsin.

 

 

Luotin löytäväni sen toisen, ja ne perhoset, tänä kesänä. Kesähän on rakkauden aikaa, hitto vieköön! 

Ja silti heräsin sateiseen ja harmaaseen elokuuhun yksin. Heräsin tajuamaan, että piruvie, en edes muista milloin viimeksi olisin ollut ihastunut! Milloin viimeksi olisin tavannut aidosti, oikeasti ja rehellisesti kiinnostavan miehen? En jaksa muistaa. (Tai muistan, mutta se oli se viime vuoden elokuun mies, enkä halua uskoa että viime kerrasta olisi muka jo vuosi. Ja sitä paitsi, se mies osoittautui täydeksi vessaharjaksi.)

Niitä melko kiinnostavia, ihan suhteellisen ihania ja mukiinmeneviä miehiä kyllä olen tavannut. Yrittänyt uskotella itselleni, että voisin ihastua johonkin heistä. Juu, varmasti, kun tyypin sinnikkäimmätkään yritykset eivät saa silkkipikkupöksyjäni edes värähtämään. Fat chance!

Missä ovat ne miehet, joiden läsnäolo saa aikaan vakavia rytmihäiriöitä sydämen seutuvilla? Ne miehet, joiden näkeminen saa pikkuhousut valahtamaan itsestään nilkkoihin nanosekunneissa? Ne miehet, jotka saavat mahassa asuvat perhoset hysteerisiksi?

 

Missä on se mies, joka vie mut yökävelyille, joka suutelee niin että hengästyttää, johon saisin ja voisin ihastua?

Edes hetkeksi.

 

Kuva: We heart it