Etäisyys

Voi kirosana.

For real, mikä vitun kosminen pahuus mua nyt pitää silmällä? Tympii, että sen kerran kun oikeasti tapaan ihmisen, joka saa pelkällä hymyllä polvet notkahtamaan ja pöksyt märiksi, on toimivan ja ihanan suhteen tiellä noin sata triljoonaa biljoonaa käytännön seikkaa. Suurimpana niistä se välimatka.

Vitun kilometrit.

Tapaan kyllä uusia ihmisiä – miehiäkin – melko usein. Olen sosiaalinen, ja tutustun uusiin ihmisiin helposti. Silloin tällöin vastaan kävelee joku etäisesti kiinnostava.. Sellainen, jota ehkä tapailee ja silmäilee pari viikkoa/kuukautta ”sillä silmällä” – vain todetakseen että ei kiitos, ei helvetissä! Aina löytyy jotain vikaa. Enkä nyt halua kuulostaa supernirsolta nirppanokalta – olen vain sitä mieltä että jollei mies saa ihoa kihelmöimään ja sydäntä hakkaamaan (ts. jollei mies tunnu oikealta), miksi tuhlata aikaa? Sen virheen olen tehnyt menneisyydessäni muutaman kerran; Ihastunut, tykästynyt, mutten ihan rakastunut – ja aloittanut silti suhteen miehen kanssa, ajatellen että ehkäpä se tästä ajan kanssa, ja on tuo kuitenkin niin ihana…

Ei varmaan tarvitse erikseen kertoa miten niissä suhteissa sitten kävi.

 

Kai nyt saa sitten vituttaa, kun olisi ehkä löytänyt sellaisen miehen, joka voisi olla kaikkea sitä mitä on ikinä tajunnut toivoa / haluta / etsiä – ja sitten mahdollisuudet jatkoon on melko minimaaliset ihan vain sen takia, että asumme niin kaukana toisistamme.

Ei tässä näin pitänyt käydä!

Tuollaisen miehen tapaamisesta, yökävelyistä ja perhosista ja unettomista öistä ja kaikesta siitä pitäisi seurata jatkoa! Sen kaiken pitäisi saada mahdollisuus kasvaa joksikin vielä paremmaksi!

 

Tämä kaikki ois niiiin paljon helpompaa, jos tää tyyppi olis ollut vähemmän ihana, aiheuttanut vähemmän sydämen vajaatoimintaa ja aikaansaanut vähemmän orgasmeja…

Edes vähän.

 

Kuva: We heart it