No ei nyt saatana.

Tästä palstasta piti tulla virallinen valituskanava. Tapa jakaa miehien ja miehettömyyden aikaansaamaa vitutusta ja muita mukavia tunteita. Paikka, jossa voisin huoletta purkaa pääni sisäisiä patoumia ja jossa voisin rauhassa kaivata ihastumista, suudelmia ja perhosia mahanpohjaani.

Mitäs nyt sitten, kun yhtäkkiä perhoset ovat vallanneet vatsan lisäksi koko muunkin kropan? Kun huulet ovat turvoksissa ja rohtuneet? Kun reidet ovat täynnä mustelmia ja selkä pienillä naarmuilla? Kun istuutuminen tekee kipeää ja saa silti hymyilemään?

Pakomatka  pois omasta elämästäni Helsingin lämpöön onnistui siis yli odotusten.

Aiemmin manasin, etten muista milloin olisin viimeksi tavannut aidosti kiinnostavan miehen. Check!  Entäs rytmihäiriöt? Check! Perhoset? Check! Yökävelyt ja hengästyttävän ihanat suudelmat?? CHECK! 

Mies, johon saisin ja voisin ihastua – edes hetkeksi? Check.

Niin. Sain mitä halusin. Sain ne yökävelyt, suudelmat, perhoset – kaiken mitä tältä kesältä halusinkin. Ja paljon enemmänkin. Yksi viikko yllätti ja lunasti kaikki odotukseni.

Miksi se ei enää yhtäkkiä tunnukaan riittävältä?

Kaiken sen ihanan, kihelmöivän, epävarman ja sopivasti kiusallisen mahtavuuden jälkeen paluu arkeen on ollut karu. Koti, yksinäisyys, tylsyys, yksin nukutut yöt… Kaikki tuntuu entistäkin lannistavammalta, kun kerran pääsi maistamaan jotain parempaa.

Haluan takaisin sinne missä olin vain kaksi vuorokautta sitten. Haluan takaisin ne hymyt, naurut, iltapalat ikkunalaudalla, kosketukset, hikiset yöt ja pitkiksi venyneet aamut…

Haluan lisää!

Edes vähän?

Kuva: We heart it