Putosin äitikuplaan. En tiedä miten ja missä niin kävi, mutta sieltä itseni lopulta löysin. Ja onneksi löysinkin, sillä siellä tyytyväisen onnettomana vieläkin köllöttelisin ellen olisi asiaa tajunnut.

Olen Maailman Ihanimman Pienen Pojan kotiäiti. Hänen saapumisensa tähän maailmaan tapahtui ilman kummempia vauvakuumeita, sillä totesimme mieheni kanssa sopivan hetken koittaneen ja halusimme molemmat lapsia. En itse aivan ymmärtänyt, mitä vauvakuume on tai mitä ihmettä monille tutuillekin äideille on tapahtunut lapsen myötä. Sivusta ihmettelin äitejä, joiden identiteetti muuttuu Äidiksi isolla Äällä ja joiden elämä täyttyy vauvahömpällä niin totaalisesti että meinaa oma nimikin unohtua. (Miksi turhaan olisin Jenni kun voin kerran olla Äiti?) Ihmettelin näitä Äitejä ja vannoin itselleni, että minusta ei sitten tuollaista tule.

Vannomatta paras.

Raskausajan ja ensimmäisen vauvavuoden pidin tiukasti minuudestani kiinni. Asiaan liittyi vahvasti itselleni annettu lupaus siitä, että minä sitten en lähde netin vauvafoorumeille ihmettelemään muiden äitien touhuja. Uskoin, että siellä sitä vauvakuplaa vasta onkin. Olin oikeassa.

Hiekkalaatikollakin voi välttyä äitikuplalta, ainakin jos malttaa pitää älypuhelimen taskussa.

Kun lapseni ei enää ollut vauva, alkoivat ajattelutapani vaivihkaa muuttua. Ensin löysin tieni facebookin mammaryhmään. En missään nimessä niihin PaHimPiiN (tiedätte ehkä mitä tarkoitan), vain ihan kivasti vaan jonkin tietyn itseäni muutenkin kiinnostavan aiheryhmän ympärille rakennettuun ryhmään jossa suurin osa keskisteluista nyt vaan sattui hauskasti liittymään vanhemmuuteen ja perhe-elämään. Ajattelin että joo, kyllä mä tän handlaan. Uskoin olevani älykäs yksilö joka kyllä osaa pysytellä kaikenlaisten kuplien yläpuolella. Liityin muutamaan samanhenkiseen ryhmään ja osallistuin välillä keskusteluihin. Välillä kävin muuten vaan lueskelemassa muiden äitien juttuja. Tätä jatkui vähän alle vuoden ajan, ja löysin aina vaan uusia kiinnostavia ryhmiä ja keskusteluita joihin osallistua.

Kunnes sitten eräänä päivänä sain muuan ryhmässä ylläpidolta huomautuksen. Syynä oli oma asiaton käytökseni eräässä keskustelussa. Ensin suutuin, sillä omasta mielestäni olin kirjoittanut ihan asiallisesti ja joka tapauksessa kriittisessä kommentissani kritisoin asiaa, en ihmistä. Mutta siinähän se ongelma onkin. Somessa ja etenkin netin äitikuplassa nämä ovat yksi ja sama asia. Suuttumuksen jälkeen pahoittelin aiheuttamaani mielipahaa ja poistin itseni ryhmästä, sillä tapahtuman jälkipyykki ei erityisemmin kiinnostanut. Sitten aloitin itsetutkiskelun. Löysin itseni äitikuplasta joka poksahti niin että korvat soi. Poistin itseni kaikista sellaisista ryhmistä, joissa olin vain Äitiyteni vuoksi. Latasin älypuhelimeeni pari peliä joita räplätä pahimpien vieroitusoireiden osuessa kohdalle (vähän kuin nikotiinilaastarit tupakoinnin lopettamiseen) ja lähdin etsimään kadonnutta minuutta.

Tämä blogi on apunani minuuden etsinnässä. Minä olen Jenni, äiti pienellä äällä. Elämääni kuuluu monenlaisia asioita, joista osasta tänne aion kirjoittaa. Tervetuloa lukemaan blogiani.