Taiteilua, eikös?

Taiteilijaelämä alkoi kutsua. Kun alkaa taiteilla, alkaa taiteilla materiaalien, värien, arjen, ihmissuhteiden ja talouden kanssa. Minulle taiteileminen on arjen rutiineista poikkeavaa toimintaa, mikä ajoittain läpäisee koko elämän.

Luovassa tilassa on jotain, mikä syntyy tietynlaisesta vaaran tunteesta ja mihin liittyy tahto voittaa pelko. Jos antautuu pelolle, päätyy pitämään kiinni turvallisista arjen raameista ja pysyttelemään niissä. Luovuudelle antautuessaan jättäytyy ikään kuin kohtalon huomaan ja tekee vain sitä, mihin tuntee sisäistä pakkoa. Ja tekee sen, minkä on itse oikeaksi katsonut. Vaikka maailma ympärillä kaatuisi. 

Ulkoisesta pakosta toimiminen on pakkoa, sisäisestä pakosta toimiminen on vapautta. Raja näiden välillä lienee hiuksen hieno, enkä itse ainakaan voi jokaisena vapauden hetkenä olla varma siitä, olenko lopultakaan vapaa vai vain hölmö. Olla vapaa jostakin, on aika kapeaa vapautta, ja se voi olla illuusio, mutta olla vapaa johonkin, toteuttamaan jotakin, minkä on itse itsellensä perusteltujen näkökulmien pohjalta tehtäväksi asettanut, saattaa olla jo aika lähellä todellista vapautta. 

Taiteelliseen prosessiin pääseminen tavallisen työn touhusta on sekin oma taiteenlajinsa; ensin pitää hiljetä, lakata puhumasta liikoja ja olemasta avulias. Paremminkin on löydettävä tie vuorelle ja sitten istuttava siellä kenestäkään välittämättä. Mietittävä asioita. Taiteelliseen prosessiin päätyäkseen on kuorittava pois monia tavallisen elämän kerroksia; puhelinsoittoja, tapaamisia ja huolehtimisia muiden asioista.

Taiteilijaelämässä on ripaus, jos toinenkin, suoranaista itsekkyyttä. Kun on itse tullut valmiiksi, voi alkaa valmistella paperia vastaanottamaan väriä, pingottaa paperin. Valkoista paperia katsellessa alkaa mieleen nousta suuria ja pieniä teemoja, jotka toivoisi voivansa sisällyttää yhteen kuvaan, saada niistä aikaan jonkinlainen kokonaisuus. Kokonaisuus alkaa hahmottua jo värejä valitessa, väriskaalaa suunnitellessa ja tekniikkaa miettiessä; siveltimet vai värikynätkö tällä kertaa. 

Mutta taiteilijankin on elettävä arkea, ja muunmuassa siivottava. Olin saanut asuntokaupassa muurarin mattopiiskan. Sitä oli vain hieman korjattu gsus-teipillä, joten se oli melkein uutta vastaava. Erään kerran unohdin sen mattoparvekkeelle, ja kun se tuntui siellä pysyvän, ajattelin antaa sen olla, jos vaikka joku muukin tarvitsisi sitä. Mattopiiska sai olla parvekkeella pitkään, ainakin kaksi kesää ja kolme talvea. Ainakin. 

Erään kerran se oli poissa. Voi että, olin pettynyt; joku oli siis päätynyt ottamaan sen omaan kaappiinsa. Ehkä joku oli ajatellut sen olevan tarpeeton, koska se oli mattoparvekkeella kaikkien käytössä, eikä kaappini kätkössä. Tai sitten se oli häirinnyt yleistä näkymää, talon julkisivua, tai jotain. Mattopiiskan löydettyä uuden omistajan luo, päätin vain puistella sen ainoan mattoni. Sen maton, jonka olin saanut asuntokaupassa, sen kuolevan villamaton, jota pesulakaan ei enää huolisi pestäväksi. Vuosi sitten matto alkoi näyttää kamalalta. Puistelu ei oikein tainnut riittää.

Juuri kun mietin, olisiko minun aika hankkia uusi matto, sain puhelun jostain firmasta. Sieltä haluttiin tulla kotiini esittelemään maailman tehokkainta imuria. Jota ei tietenkään olisi pakko ostaa. Kyseessä olisi todellakin vain esittely! Sanoin heti, että kiitos, minulla on yksi vain yksi matto, jonka imurointiin tuskin tarvitsisin kallista imuria, mutta koska mattoni kaipaa kunnon imurointia, ja jos he välttämättä tahtovat, voivat sen toki tulla imuroimaan.

Yhtenä kauniina kevätlauantaina tuli sitten oikein mukava nuori mies esittelemään imuria, jonka hienoudet lähentelivät lentokonetekniikkaa, ja joka piti niin kamalaa ääntä, että naapureita ajatellen pikkasen hirvitti. Mutta imuri ei todellakaan ollut mikä tahansa hooveri. Sitä voisi käyttää puutarhassa lehtipuhaltimenakin. Ja hintaa olisi ollut vain reilut kolmetuhatta euroa. Jestas! Sanoin pojalle, että ostaisin tuon esittelyssä olevan komistuksen heti, jos minulla edelleen olisi parisataa neliötä takapihoineen ja pikku puutarhoineen, mutta kun nyt ei ole edes parveketta ja mattojakin on vain tämä yksi, niin tuon imurin hankinta taitaisi ehdottomasti olla liioittelua. 

Nuori mies ymmärsi hyvin tosiasiat, etenkin kun näki ne tosiksi myös omin silmin. Tämä kotona tehtävä esittely oli siis sittenkin puhelinmyyntiä parempi; myyjä näkee, kannattaako myyntipuheita jatkaa vai ei. Mutta nuori mies oli myös tunnollinen. Hän piti sovitun esittelyn, koska kerran oli tullut laitetta esittelemään ja tiennyt myös etukäteen, että kaupat jäävät todennäköisesti tekemättä. Sain laitteen parituntisen, täydellisen esittelyn, jonka aikana vanha matonraato imuroitiin perusteellisesti. Koska en ollut ajatellutkaan päästää poikaa imuroimaan näytteitä vuoteestani, pyysin häntä sen sijaan esittelemään myös imurin kuivapesutoiminnon. Ja se vasta olikin todella tehokas. Pesussa maton väri kirkastui silminnähden, mikä oli suoranainen ihme. Tätä minä en olisi uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Käsittelyn jälkeen matto jopa tuoksui puhtaalta. 

Ja matto on edelleen lattiassa. Puistelen sen silloin tällöin, etenkin silloin jos tiedän, että on pieniä vieraita tulossa. Ehkä vien sen tuulettumaan mattoparvekkeelle vapun kunniaksi. Värikynät ja muut taiteilemiseen liittyvät vehkeet olen ajat sitten pakannut pois, päättänyt olla enää taiteilematta. – Paitsi kerran vuodessa, uuden vuoden paikkeilla! 

 

Koti Sisustus

Valmiina vaikka taiteilemaan

Syksyllä remontti tuli valmiiksi; ja samalla paikka, jossa voisin tehdä kuvia. Koska työskentelin hajuttomilla väreillä, akvarelleilla, toimi olohuone hyvin myös työtilana. Aivan niin kuin olin suunnitellutkin. Kuvatarkasteluunkin oli riittävästi tilaa. Olohuoneen seinältä makkarin seinään on noin kymmenen metriä, joten etäisyyttä kuviin saa aivan riittävästi.

Kun koti tuli niin valmiiksi, että se oli vain jalkalistoja ja viimeistelyä vailla, tein pienen katsauksen taaksepäin. Kelasin remontin vaiheita ja tekemiäni hankintoja. Jos kokemusta olisi ollut enemmän, olisin selviytynyt monesta kohdasta nopeammin. Työvaiheissa kun olin välillä tainnut edetä tekemällä siksakkia. Pienet kokeilut erilaisilla maaleilla olivat myös olleet turhaa sähläämistä. Seuraavan kerran kun maalaisin seiniä, ostaisin saksalaista luonnonmaalia. Mutta vähän tuoreempaa kuin se, jolla olin maalannut olohuoneen seinän. Ja käyttäisin sitä kaikkiin seiniin. Tarkoittamaani maalia käytetään sekä ulko- että sisäseiniin, ja myös linnojen kiviseinien maalaamiseen. Sen värikartan sävyt ovat kaiken lisäksi suloisen hienostuneita. 

Rtv:n kesätarjouksesta korkkilattian tilalle valitsemani laatta on ollut mukavasti myönteinen yllätys. Edullisesta hinnastaan huolimatta sen pinta on kestänyt naarmuuntumatta jopa valurautajalkaisten tuolien päivittäistä siirtelyä. Pidän edelleen sen vaaleasta sävystä ja elävästä pinnasta. Keittiöön laitattaisin sittenkin vaaleat laatat tumman harmaiden sijasta. Ehkä vaihdatan keittiön lattian vaaleaksi jonakin päivänä. Asia jota en huomannut ajatella, oli laattojen alle laitettu eriste. Nyt huomaan, että sen laatuun olisi kannattanut panostaa. Kaikkea olisi pitänyt osata kysyä, koska kysymättä ei saa tietoa materiaalien laadusta, eikä ainakaan laadun heikkouksista. Ne paljastuvat vasta käytössä.

Sähkömies oli ammattimies ja teki huolellista työtä. Yhtä lukuunottamatta kaikki pistorasiat vaihdettiin uusiin, samoin valokatkaisijat. Keittiön valaisin siirrettiin työtason yläpuolelle ja vanha pikkuvalo poistettiin käytöstä ainakin toistaiseksi. Sen johdot kätkettiin valkoiseen rasiaan. Rasian päällä seisoo keittiövahti, pikkuruinen kotitonttu. Kylppäriin valitsin melko tehottoman valaisimen, mutta siinä on silti jujua; sen päädyistä tulevasta valosta muodostuu sivuseinille valoruusut. 

Syysillat olivat alkaneet pimetä ennen kuin sähkötyöt saatiin tehtyä, joten oli mukavaa saada valaisimet paikoilleen. Olin ihastunut aikanaan jo kaupassa kristallivalaisimeen, joka sijoitettiin eteiseen, ja ihastus on säilynyt. Valaisimen sisäpuolta koristavat meripihkan väriset kristallit. Ne tuovat siihen sopivasti särmää, ja taisivat ostohetkellä vaikuttaa myös ostopäätökseen. Lamppua tuodessaan kertoi myyjä saaneensa valmistajalta lähetyksen kirkkaita kristalleja ja kehotuksen vaihtaa ne siihen minulle myytyyn valaisimeen. Valmistajan mukaan suunnittelija ei ollut tarkoittanut siihen meripihkan värisiä kristalleja. Ennen kuin myyjä ehti selittää asiaa loppuun, melkein kiljahdin, että niitä ei vaihdeta! Lamppukauppias ei ollut aikonutkaan sitä tehdä, mutta halusi toki mainita asiasta. Ja muuten; huomasin myöhemmin kaupan ikkunassa vastaavan uuden valaisimen. Siinä kaikki kristallit olivat värittömiä. 

Yhden remonttipäivän iltana olin jalokuusikylvyssä liotessani tuntenut itseni jotenkin maailman hylkäämäksi. Remontointi oli väsyttänyt ja työmäärä tuntunut loputtomalta. Olin päätynyt ostamaan kaameassa kunnossa olevan kämpän, jota en ehkä ikinä saisi kuntoon. Kuvittelin, että kukaan ei auttaisi minua. Ja että remontti jäisi jotenkin kesken. Tai että joutuisin asumaan vuosia puolivalmiissa kämpässä, jonka seinät olisivat maalaamatonta, harmaata betonielementtiä, ja lattioita peittäisi vielä vuosikausien ajan kuusikymmentäluvulta peräisin oleva ruskean kirjava muovimatto, johon joku edellisistä omistajista, varmaan se muurari, oli polttanut tupakalla ruskeita jälkiä. Kaiken lisäksi muurari oli kuuleman mukaan kuollut tähän kämppään. Kun alussa olin siivonnut lattioita, olin varma, että olin siinä samalla pessyt tyypin viimeiset pissat olkkarissa olleen sängyn alta. Ajatus ei mieltä ylentänyt, ei vaikka ystävättäreni lohdutteli, että varmasti se tyyppi on minulle siitä kiitollinen.  

Ammeessa rentoutuessa oli helppo päästää mielikuvitus liikkeelle. Kuvittelin muurarin olleen kuoleman tullessa niin humalassa, että se ei hetikään ollut tajunnut joutuneensa kuolleiden kirjoihin. Arvelin asian kuitenkin alkaneen selvitä hänelle pikkuhiljaa. Ja kohta muurari tietenkin rupeaisi hermoilemaan, koska huomaisi jonkun oudon naisen touhuavan asunnossaan kaiket päivät, maalaavan sinettimaalilla tuttuja tupakanhajuja seinän rakoon ja hankaavan makkarin kaapistoa kuin viimeistä päivää erilaisilla seoksilla. Huvittelin kuvittelemalla äijän hyörimään ympäriinsä; että se leijuisi olohuoneessa kuin pieni valkotornado, ja pohtisi, mihin hittoon hänen kroppansa on viety, ja kenen toimesta. Ehkä hän oli jo alkanut kaivata elämäänsä – ja kenties haluaisi pian kämppänsäkin – takaisin. ’Turha luulo, muurari!’ ajattelin tuikeasti, ’noin käy kun ryyppää itsensä kuoliaaksi.’ Ja samantien päätin sittenkin selvitä kunnialla kesäurakastani.

Sinä syksynä ollut yhteisnäyttelykin oli ja meni. Se mustaan asti edennyt kuultomaalaus oli päätynyt uuteen kotiin. Hetken aikaa leikittelin ajatuksella, että jättäytyisin samantien värien pariin, mutta kun sain hyvän työtarjouksen, tartuin siihen. Kuitenkin kaiken aikaa tunsin sisimmässäni kutsun taiteen tekemiseen …

 

 

 

 

<?xml:namespace prefix = o />

 

 

 

Koti Sisustus DIY