Syksyllä remontti tuli valmiiksi; ja samalla paikka, jossa voisin tehdä kuvia. Koska työskentelin hajuttomilla väreillä, akvarelleilla, toimi olohuone hyvin myös työtilana. Aivan niin kuin olin suunnitellutkin. Kuvatarkasteluunkin oli riittävästi tilaa. Olohuoneen seinältä makkarin seinään on noin kymmenen metriä, joten etäisyyttä kuviin saa aivan riittävästi.

Kun koti tuli niin valmiiksi, että se oli vain jalkalistoja ja viimeistelyä vailla, tein pienen katsauksen taaksepäin. Kelasin remontin vaiheita ja tekemiäni hankintoja. Jos kokemusta olisi ollut enemmän, olisin selviytynyt monesta kohdasta nopeammin. Työvaiheissa kun olin välillä tainnut edetä tekemällä siksakkia. Pienet kokeilut erilaisilla maaleilla olivat myös olleet turhaa sähläämistä. Seuraavan kerran kun maalaisin seiniä, ostaisin saksalaista luonnonmaalia. Mutta vähän tuoreempaa kuin se, jolla olin maalannut olohuoneen seinän. Ja käyttäisin sitä kaikkiin seiniin. Tarkoittamaani maalia käytetään sekä ulko- että sisäseiniin, ja myös linnojen kiviseinien maalaamiseen. Sen värikartan sävyt ovat kaiken lisäksi suloisen hienostuneita. 

Rtv:n kesätarjouksesta korkkilattian tilalle valitsemani laatta on ollut mukavasti myönteinen yllätys. Edullisesta hinnastaan huolimatta sen pinta on kestänyt naarmuuntumatta jopa valurautajalkaisten tuolien päivittäistä siirtelyä. Pidän edelleen sen vaaleasta sävystä ja elävästä pinnasta. Keittiöön laitattaisin sittenkin vaaleat laatat tumman harmaiden sijasta. Ehkä vaihdatan keittiön lattian vaaleaksi jonakin päivänä. Asia jota en huomannut ajatella, oli laattojen alle laitettu eriste. Nyt huomaan, että sen laatuun olisi kannattanut panostaa. Kaikkea olisi pitänyt osata kysyä, koska kysymättä ei saa tietoa materiaalien laadusta, eikä ainakaan laadun heikkouksista. Ne paljastuvat vasta käytössä.

Sähkömies oli ammattimies ja teki huolellista työtä. Yhtä lukuunottamatta kaikki pistorasiat vaihdettiin uusiin, samoin valokatkaisijat. Keittiön valaisin siirrettiin työtason yläpuolelle ja vanha pikkuvalo poistettiin käytöstä ainakin toistaiseksi. Sen johdot kätkettiin valkoiseen rasiaan. Rasian päällä seisoo keittiövahti, pikkuruinen kotitonttu. Kylppäriin valitsin melko tehottoman valaisimen, mutta siinä on silti jujua; sen päädyistä tulevasta valosta muodostuu sivuseinille valoruusut. 

Syysillat olivat alkaneet pimetä ennen kuin sähkötyöt saatiin tehtyä, joten oli mukavaa saada valaisimet paikoilleen. Olin ihastunut aikanaan jo kaupassa kristallivalaisimeen, joka sijoitettiin eteiseen, ja ihastus on säilynyt. Valaisimen sisäpuolta koristavat meripihkan väriset kristallit. Ne tuovat siihen sopivasti särmää, ja taisivat ostohetkellä vaikuttaa myös ostopäätökseen. Lamppua tuodessaan kertoi myyjä saaneensa valmistajalta lähetyksen kirkkaita kristalleja ja kehotuksen vaihtaa ne siihen minulle myytyyn valaisimeen. Valmistajan mukaan suunnittelija ei ollut tarkoittanut siihen meripihkan värisiä kristalleja. Ennen kuin myyjä ehti selittää asiaa loppuun, melkein kiljahdin, että niitä ei vaihdeta! Lamppukauppias ei ollut aikonutkaan sitä tehdä, mutta halusi toki mainita asiasta. Ja muuten; huomasin myöhemmin kaupan ikkunassa vastaavan uuden valaisimen. Siinä kaikki kristallit olivat värittömiä. 

Yhden remonttipäivän iltana olin jalokuusikylvyssä liotessani tuntenut itseni jotenkin maailman hylkäämäksi. Remontointi oli väsyttänyt ja työmäärä tuntunut loputtomalta. Olin päätynyt ostamaan kaameassa kunnossa olevan kämpän, jota en ehkä ikinä saisi kuntoon. Kuvittelin, että kukaan ei auttaisi minua. Ja että remontti jäisi jotenkin kesken. Tai että joutuisin asumaan vuosia puolivalmiissa kämpässä, jonka seinät olisivat maalaamatonta, harmaata betonielementtiä, ja lattioita peittäisi vielä vuosikausien ajan kuusikymmentäluvulta peräisin oleva ruskean kirjava muovimatto, johon joku edellisistä omistajista, varmaan se muurari, oli polttanut tupakalla ruskeita jälkiä. Kaiken lisäksi muurari oli kuuleman mukaan kuollut tähän kämppään. Kun alussa olin siivonnut lattioita, olin varma, että olin siinä samalla pessyt tyypin viimeiset pissat olkkarissa olleen sängyn alta. Ajatus ei mieltä ylentänyt, ei vaikka ystävättäreni lohdutteli, että varmasti se tyyppi on minulle siitä kiitollinen.  

Ammeessa rentoutuessa oli helppo päästää mielikuvitus liikkeelle. Kuvittelin muurarin olleen kuoleman tullessa niin humalassa, että se ei hetikään ollut tajunnut joutuneensa kuolleiden kirjoihin. Arvelin asian kuitenkin alkaneen selvitä hänelle pikkuhiljaa. Ja kohta muurari tietenkin rupeaisi hermoilemaan, koska huomaisi jonkun oudon naisen touhuavan asunnossaan kaiket päivät, maalaavan sinettimaalilla tuttuja tupakanhajuja seinän rakoon ja hankaavan makkarin kaapistoa kuin viimeistä päivää erilaisilla seoksilla. Huvittelin kuvittelemalla äijän hyörimään ympäriinsä; että se leijuisi olohuoneessa kuin pieni valkotornado, ja pohtisi, mihin hittoon hänen kroppansa on viety, ja kenen toimesta. Ehkä hän oli jo alkanut kaivata elämäänsä – ja kenties haluaisi pian kämppänsäkin – takaisin. ’Turha luulo, muurari!’ ajattelin tuikeasti, ’noin käy kun ryyppää itsensä kuoliaaksi.’ Ja samantien päätin sittenkin selvitä kunnialla kesäurakastani.

Sinä syksynä ollut yhteisnäyttelykin oli ja meni. Se mustaan asti edennyt kuultomaalaus oli päätynyt uuteen kotiin. Hetken aikaa leikittelin ajatuksella, että jättäytyisin samantien värien pariin, mutta kun sain hyvän työtarjouksen, tartuin siihen. Kuitenkin kaiken aikaa tunsin sisimmässäni kutsun taiteen tekemiseen …

<?xml:namespace prefix = o />