Taiteilua, eikös?

Taiteilijaelämä alkoi kutsua. Kun alkaa taiteilla, alkaa taiteilla materiaalien, värien, arjen, ihmissuhteiden ja talouden kanssa. Minulle taiteileminen on arjen rutiineista poikkeavaa toimintaa, mikä ajoittain läpäisee koko elämän.

Luovassa tilassa on jotain, mikä syntyy tietynlaisesta vaaran tunteesta ja mihin liittyy tahto voittaa pelko. Jos antautuu pelolle, päätyy pitämään kiinni turvallisista arjen raameista ja pysyttelemään niissä. Luovuudelle antautuessaan jättäytyy ikään kuin kohtalon huomaan ja tekee vain sitä, mihin tuntee sisäistä pakkoa. Ja tekee sen, minkä on itse oikeaksi katsonut. Vaikka maailma ympärillä kaatuisi. 

Ulkoisesta pakosta toimiminen on pakkoa, sisäisestä pakosta toimiminen on vapautta. Raja näiden välillä lienee hiuksen hieno, enkä itse ainakaan voi jokaisena vapauden hetkenä olla varma siitä, olenko lopultakaan vapaa vai vain hölmö. Olla vapaa jostakin, on aika kapeaa vapautta, ja se voi olla illuusio, mutta olla vapaa johonkin, toteuttamaan jotakin, minkä on itse itsellensä perusteltujen näkökulmien pohjalta tehtäväksi asettanut, saattaa olla jo aika lähellä todellista vapautta. 

Taiteelliseen prosessiin pääseminen tavallisen työn touhusta on sekin oma taiteenlajinsa; ensin pitää hiljetä, lakata puhumasta liikoja ja olemasta avulias. Paremminkin on löydettävä tie vuorelle ja sitten istuttava siellä kenestäkään välittämättä. Mietittävä asioita. Taiteelliseen prosessiin päätyäkseen on kuorittava pois monia tavallisen elämän kerroksia; puhelinsoittoja, tapaamisia ja huolehtimisia muiden asioista.

Taiteilijaelämässä on ripaus, jos toinenkin, suoranaista itsekkyyttä. Kun on itse tullut valmiiksi, voi alkaa valmistella paperia vastaanottamaan väriä, pingottaa paperin. Valkoista paperia katsellessa alkaa mieleen nousta suuria ja pieniä teemoja, jotka toivoisi voivansa sisällyttää yhteen kuvaan, saada niistä aikaan jonkinlainen kokonaisuus. Kokonaisuus alkaa hahmottua jo värejä valitessa, väriskaalaa suunnitellessa ja tekniikkaa miettiessä; siveltimet vai värikynätkö tällä kertaa. 

Mutta taiteilijankin on elettävä arkea, ja muunmuassa siivottava. Olin saanut asuntokaupassa muurarin mattopiiskan. Sitä oli vain hieman korjattu gsus-teipillä, joten se oli melkein uutta vastaava. Erään kerran unohdin sen mattoparvekkeelle, ja kun se tuntui siellä pysyvän, ajattelin antaa sen olla, jos vaikka joku muukin tarvitsisi sitä. Mattopiiska sai olla parvekkeella pitkään, ainakin kaksi kesää ja kolme talvea. Ainakin. 

Erään kerran se oli poissa. Voi että, olin pettynyt; joku oli siis päätynyt ottamaan sen omaan kaappiinsa. Ehkä joku oli ajatellut sen olevan tarpeeton, koska se oli mattoparvekkeella kaikkien käytössä, eikä kaappini kätkössä. Tai sitten se oli häirinnyt yleistä näkymää, talon julkisivua, tai jotain. Mattopiiskan löydettyä uuden omistajan luo, päätin vain puistella sen ainoan mattoni. Sen maton, jonka olin saanut asuntokaupassa, sen kuolevan villamaton, jota pesulakaan ei enää huolisi pestäväksi. Vuosi sitten matto alkoi näyttää kamalalta. Puistelu ei oikein tainnut riittää.

Juuri kun mietin, olisiko minun aika hankkia uusi matto, sain puhelun jostain firmasta. Sieltä haluttiin tulla kotiini esittelemään maailman tehokkainta imuria. Jota ei tietenkään olisi pakko ostaa. Kyseessä olisi todellakin vain esittely! Sanoin heti, että kiitos, minulla on yksi vain yksi matto, jonka imurointiin tuskin tarvitsisin kallista imuria, mutta koska mattoni kaipaa kunnon imurointia, ja jos he välttämättä tahtovat, voivat sen toki tulla imuroimaan.

Yhtenä kauniina kevätlauantaina tuli sitten oikein mukava nuori mies esittelemään imuria, jonka hienoudet lähentelivät lentokonetekniikkaa, ja joka piti niin kamalaa ääntä, että naapureita ajatellen pikkasen hirvitti. Mutta imuri ei todellakaan ollut mikä tahansa hooveri. Sitä voisi käyttää puutarhassa lehtipuhaltimenakin. Ja hintaa olisi ollut vain reilut kolmetuhatta euroa. Jestas! Sanoin pojalle, että ostaisin tuon esittelyssä olevan komistuksen heti, jos minulla edelleen olisi parisataa neliötä takapihoineen ja pikku puutarhoineen, mutta kun nyt ei ole edes parveketta ja mattojakin on vain tämä yksi, niin tuon imurin hankinta taitaisi ehdottomasti olla liioittelua. 

Nuori mies ymmärsi hyvin tosiasiat, etenkin kun näki ne tosiksi myös omin silmin. Tämä kotona tehtävä esittely oli siis sittenkin puhelinmyyntiä parempi; myyjä näkee, kannattaako myyntipuheita jatkaa vai ei. Mutta nuori mies oli myös tunnollinen. Hän piti sovitun esittelyn, koska kerran oli tullut laitetta esittelemään ja tiennyt myös etukäteen, että kaupat jäävät todennäköisesti tekemättä. Sain laitteen parituntisen, täydellisen esittelyn, jonka aikana vanha matonraato imuroitiin perusteellisesti. Koska en ollut ajatellutkaan päästää poikaa imuroimaan näytteitä vuoteestani, pyysin häntä sen sijaan esittelemään myös imurin kuivapesutoiminnon. Ja se vasta olikin todella tehokas. Pesussa maton väri kirkastui silminnähden, mikä oli suoranainen ihme. Tätä minä en olisi uskonut, ellen olisi omin silmin nähnyt. Käsittelyn jälkeen matto jopa tuoksui puhtaalta. 

Ja matto on edelleen lattiassa. Puistelen sen silloin tällöin, etenkin silloin jos tiedän, että on pieniä vieraita tulossa. Ehkä vien sen tuulettumaan mattoparvekkeelle vapun kunniaksi. Värikynät ja muut taiteilemiseen liittyvät vehkeet olen ajat sitten pakannut pois, päättänyt olla enää taiteilematta. – Paitsi kerran vuodessa, uuden vuoden paikkeilla! 

 

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *