Oma koti kullan kallis

<?xml:namespace prefix = o />

Koko kevään olin istunut iltaisin töitten jälkeen selailemassa myytävänä olevia asuntoja. Pankin myöntämä laina ei ollut suuren suuri ajatellen Helsingin hintatasoa, joten haku piti rajata kauas mieluisimmilta alueilta. Olin asunut ensimmäiset seitsemän vuotta Skattalla, ja tunnen sen edelleen kodikseni. Mutta omistusasunto Skattalta; se on vain unelma!

 

Muutaman kuukauden ajan etsiskelin asuntoa Pohjois-Helsingistä, mutta kun sopivaa asuntoa ei sieltä päin tuntunut löytyvän, noudatin yhden kirkonmiehen ystävällistä ohjetta katsella Itä-Helsingin suuntaan. Laiton ihan kokeilumielessä netin asuntosivujen hakukriteereihin Helsingin edullisimmat kaksiot. Mutta kun kuvat tulivat ruudulle, lähes huusin kauhusta; näitähän ei ilkeä mennä edes katsomaan. Asunnot näyttivät niin siivottomilta ja huonokuntoisilta. Tietenkin!

Tuli toukokuu ja olin jo melkein päätynyt siihen, että sopivaa asuntoa ei löydy. Päätin sitten saamani neuvon mukaan laajentaa hakua pohjoisesta Itä-Helsingin suuntaan. Äitienpäivänä sovime sisareni kanssa, että hän laatii reitin ja aikataulun, johon sisältyy mahdollisimman monia sopivia kohteita. Koska hänellä oli sekä auto että sopivasti aikaa selata kohteita, annoin hänelle vapaat kädet. Sovittuna ajankohtana hän haki minut mukaansa ja huristelimme Mellunkylään. Ensimmäinen kohteemme oli kaksio puiston reunamilla, mutta kun en halunnut katsella parvekkeeltani metsää, jätin tarjouksen tekemättä.

Tutustuimme sitten muutamaan asuntoon Myllypurossa. Mutta jos esittelijä oli paikalla, ei kohde miellyttänyt, ja sopivalta tuntuvassa kohteessa taas ei sinä iltana ollutkaan esittelyä. Illan viimeinen kohteemme sijaitsi Kontulassa. Kohteessa ei ollut julkista näyttöä, mutta sisareni oli soittanut välittäjälle ja pyytänyt yksityistä näyttöä kuuden aikaan. Talo näytti hyvältä, sopivan jykevältä; se istui kuin Anubis-koira, egyptiläisten kuolleitten jumala, kalliolla metroradan varressa lähellä ostaria. Talon sijaintikin vaikutti oikein mukavalta. Kun astuimme hissiin, varoitteli välittäjä pelästymästä sisällä odottavaa näkymää, kunhan saadaan ovi auki. Asunto olisi kuulemma ’pommikunnossa’. Tässä vaiheessa aloin aavistella, mihin olin päätymässä. Kun ovi saatiin auki ja kävelin keittiöön, totesin tulleeni juuri siihen asuntoon, jota olin päättänyt olla koskaan edes vilkaisematta. Ja keittiö oli niin kaameassa kunnossa kuin olin kuvista päätellytkin.

Keittiön vanhat, kirpunvihreät kaapin ovet kuusikymmentäluvun lopulta tuntuivat sittenkin pienimmältä pahalta kaiken siivottomuuden keskellä. Jääkaapin ovea ei kannattanut avata, uunissa olivat vanhat ruuan jämät yli puolen vuoden takaa. Tiskipöydän alakaappi oli täynnä tyhjiä kossupulloja. Seinät olivat tupakansavun tummentamat. Asunnossa haisi, vaikka olohuoneen ikkuna oli ollut kuukausia raollaan, koska sitä ei oltu saatu suljettua. Lukitussalpa ei toiminut. Ikkunoista näkyi hädin-tuskin ulos. Niitä ei oltu pesty vuosiin. Ikkunoiden välit olivat täynnä kuolleita kärpäsiä. Makuuhuoneen verhot tulivat pölisten alas melkeinpä kosketuksesta. Niin lahot ne olivat. Eteisen seinät olivat täynnä palapeilejä, lattiasta kattoon asti, osa rikkinäisiä. Kylpyhuone taisi olla pahin bakteeripesä, jonka olin koskaan nähnyt. Huoneet olivat täynnä tavaraa. Sikin sokin, hujan hajan. Aikamme tätä näkyä ihmeteltyämme, sisareni kuiskasi, että jätä tarjous. ’Tämä on vain tavaraa ja sotkua. Uusi kaikki pinnat ja saat siistin kämpän.’ Kun pääsimme ulos, pyysin välittäjältä tarjouskaavakkeen. 

– Ja niin asunto alkoi siirtyä minun nimiini. Kauppatilaisuudessa sovittiin, että perikunta tyhjentää asunnon ja jättää avaimet sisälle asuntoon tiettyyn hetkeen mennessä. Vaihdattaisin tasan sovitulla kellonlyömällä turvalukon ja sen jälkeen kaikki, mitä asuntoon olisi jäänyt, kuuluisi minulle.

Kun astuin huoneistoon sen omistajana, tuli asunnonomistajan todellisuus vastaan. Tiesin tasan samalla sekunnilla, että tulevana kesänä minulla ei olisi vapaa-ajan ongelmia eikä tarvitsisi miettiä, miten kesän viettäisin. Perikunta oli tyhjentänyt asunnon, suurimmaksi osaksi. Olohuoneesta oli viety pois suuri, painava antiikkikaappi. Ja kun se oli poissa, paljastui ensimmäinen yllätys: keskellä olohuoneen seinää oli metallinen luukku. Kurkistin varovaisesti luukun taakse ja huomasin sen kätkevän valtaisan reiän, joka oli täytetty lasivillalla. Soitin isännöitsijälle ja kerroin löydöstäni, ’miehen mentävästä’ aukosta, joka ei sentään vienyt naapurihuoneistoon asti. Koska hän ei asiasta mitään tiennyt, kehotin häntä etsimään tarpeelliset tiedot. Sovimme tapaavamme asunnossani muutaman päivän kuluttua seinässä olevan luukun äärellä.

Mutta isännöitsijä ei tullut tapaamiseen. Isännöitsijätodistuksessa luukusta tai reiästä ei ollut mainintaa. Sen sijaan minulle soitettiin remonttifirmasta, että isännöitsijä on tilannut heidät täyttämään asuntoni olohuoneen seinässä olevan reiän. Kun tulin töistä, pullotti olohuoneen seinässä huonosti tasoitettu betoniköntsä. Yksi seinän pullotus ei tässä savotassa enää kovin paljon merkinnyt. Asunto oli siinä kunnossa, että tuollaiset reiät unohtuivat nopeasti. Oli muutakin ajateltavaa. Kuten: mistä aloittaisin. Olinhan nyt onnellinen asunnon omistaja, ja edessäni häämötti kesän mittainen remontti. Vaikka minulla ei aiempaa kokemusta remontoinnista ollutkaan, aioin suoriutua urakasta omin neuvoin. Olin myös päättänyt asua tässä läävässä koko remontin ajan. 

Mutta. Kukaties saisin asuntoni vielä sellaiseen kuntoon, että innokkaimpia saalistajia saisin kivittää!