Alku aina hankalaa
Ennen muuttoa omaan kotiin olin asunut Haagassa, Tapiolassa ja Skattalla. Asuntojen koot olivat vaihdelleet elämäntilanteiden ja lapsiluvun mukaan 188 neliöstä kolmeenkymmeneenkahteen neliöön. Viimeksi mainittu oli yksiö, ensimmäinen ja ainoa yksiö, jossa koskaan olen asunut. Se oli ollut valoisa ranskalaisine parvekkeineen ja viihtyisä puulattioineen, eikä sijainnissakaan ollut moittimista; keskustaan pääsi mukavasti spåralla. Tätä kotiani olin aina pitänyt väliaikaisena, joten sinne muuttaessani olin tallettanut kaikki muuttolaatikot kellarikomeroon ja päättänyt olla lisäämättä tavaramäärää, niin että poismuuttaessani ei tarvitsisi hankkia yhtään uutta laatikkoa.
Päätin aloittaa omassa kodissa niin vähällä tavaralla kuin mahdollista. Annoin tavaraa pois, etteivät ne olisi remontin tiellä. Joutuisin elämään kesän ilman keittiötä ja siirtelemään tavaroitani edestakaisin huoneesta toiseen. Luovuin keittiövälineistä; vispilät, kakkuvuoat, kahvikupit jne. tulivat nopeasti noudetuiksi uusiin koteihin. Hieman haikeana luovuin myös kirjoituspöydästäni, alun perin Liikkuvan Poliisin toimiston kalustoon kuuluneesta matkakaveristani. Suuri Billnäsin kirjoituspöytä tuoleineen valtasi melkein neljä neliötä. Se painoikin enemmän kuin laki salli, ja olisi kuljetettava monena kappaleena. Välttääkseni jälleen kerran painavien arkkujen ruuvailemisen, myin sen pois.
Muuttopäivä oli viikko asuntokauppojen jälkeen. Kun olin todennut hurjan tilanteen tulevassa kodissani, olin tilannut kierrätyspisteestä pari miestä noutamaan asuntoon jätettyjä tavaroita. He kuljettivat pois pakettiautollisen tavaraa. Kuormassa lähti jääkaappi. Ja uuni, jota olin varoittanut enää avaamasta nähtyäni sekä uunin sisätilan että sen alapuolella olevan laatikon, jonka pohjaa peitti sentinpaksuinen ruskea rasvakerros. Jätin itselleni pari tuolia, taulun ja kulahtaneen, mutta hyvän värisen villamaton. Tarjolla olisi ollut muutama muukin aito matto, mutta annoin ne kierrätykseen. Sain myös laseja ja kahvikuppeja sekä retro-sohvapöydän suoraan 1960-luvulta. Siinä vaiheessa kun löysin makkarin kaapista työkalulaatikon, tunsin tehneeni hyvät kaupat. Pääsin niillä hyvin remontissa alkuun.
Remontti alkoi makuuhuoneesta. Ensin revittiin tapettikerrokset, sitten irrotettiin verholaudat ja lattialistat. Olin päättänyt maalata seinät, joten kun tapettien alta paljastuivat harmaat, reikäiset betonielementit, oli seinät tasoitettava ja hiottava ennen maalaamista. Katon maalaamisessa olikin omat niksinsä. Se tuntui rapisevan alas sitä mukaa, kun sai pintaansa maalia. Maalarin niksineuvolaan soittaessani sain kuulla, että katto pitää maalata jollakin extra myrkyllisellä maalilla, jotta katto maalin kuivuessa ikään kuin imeytyy ylös. Vaihtoehtona olisi ollut raapia katossa oleva puolimärkä mössö alas ja maalata sitten mahdollisesti mössön alta esiin tuleva laudoitus. Tämä vaihtoehto ei oikein innostanut, tasainen katto houkutti paljon enemmän. Ja jos maalaisin katon tällä tietyllä maalilla, katon voisi tarpeen vaatiessa maalata myöhemmin aivan tavallisella maalilla. Siispä valitsin jälkimmäisen vaihtoehdon. Ja toden totta, katto tuli kuntoon, vaikka maalatessa hieman jännitti, tuleeko massa lopullisesti alas. Onneksi Tiksin niksineuvola oli varoittanut maalin myrkyllisyydestä, joten maalaamista seuranneina öinä tajusin avata isot ikkunat, siirtää sänkyni ikkunan alle ja nukkua ikkunasta puhaltavassa raikkaassa tuulessa.
Remonttineuvoja sain pääasiassa K-raudasta, jossa asioin tiuhaan, ja myös siskon mieheltä. Kannoin tasoitteita, remonttivehkeitä ja maaleja rautakaupasta. Sävytytin maaleja vasta markkinoille tulleen struktuurimaalin värikartan mukaan kivimaailmasta peräisin olevilla sävyillä, jotka toimivat hyvin tavallisiakin sisämaaleja sävytettäessä. Struktuurimaalilla rakensin yhdestä makuuhuoneen seinästä vähän erikoisemman, harmaan kirjavan, kivimäisen. Ennen kuin aloitin, olin lueskellut maalinvalmistajan esitteitä. Valitsin juuri sen seinän rakennettavaksi, missä esitteen mukaan näytti olevan eniten jujua. Siitäkin huolimatta, vaikka esitteessä mainittiin, että juuri tämän struktuurin tekemiseen tarvitaan ammattilaista. Koska hieman sovelsin ohjetta, meni sen seinän värkkäämiseen viisi päivää, ammattilainen olisi varmaan selvinnyt parissa päivässä – mutta lopputulos tyydytti.
Muutaman päivän vietin makkarin kaapiston uumenissa. Pesin ja puunasin kaappeja vaihtelevilla seoksilla, mutta haisut pysyivät. Hajut jotenkin aina palasivat; suljin vastapestyn kaapin oven varmana siitä, että nyt lähti, niin seuraavan kerran kaapinoven avatessani haju oli melkein yhtä paha kuin ennenkin. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan ollut intoa purkaa koko seinän mittaista kaapistoa. Tarvitsin kaapistoa tavaroiden säilytykseen. Rautakaupassa sain tietää, että on olemassa sinettimaalia, jolla tupakan hajut, noki- ym. vaikeat läiskät, jotka eivät peity pohjamaalilla tai tavallisella maalilla, saadaan lukittua maalin ja seinän väliin niin, että ne todellakin pysyvät poissa. Siispä sitä oli kokeiltava. Ostin ja käytin sitä tarpeellisissa kohdissa, vaikka maalin hinta alkuun melkein pyörrytti. Viimeisenä fixasin kaapiston ulkopuolen. Käytin väleihin ja sokkeliin ihanaa ranskalaista luonnonmaalia, sävynä vanha valkoinen (joka mielestäni on tosin muistuttaa enempi vaalennettua ’grüne erdeä’ kuin valkoista). Poistin vanhat lankavetimet, maalasin ovien ulkopuolen mattavalkoisella ja löysin vetimiksi pienet, valkoiset porsliininupit erään sisustusliikkeen loppuunmyynnistä.
Silloin tällöin otin vapaata maalin haistelemisesta, tuuletin päätäni tekemällä pitkiä kävelyjä keskustassa ja Kaivopuistossa. Näillä reissuilla poikkesin sisustuskauppoihin. Pieni budjetti pakotti harkintaan, mutta toisinaan tuntui onni olevan matkassa. Niin kuin silloin, kun päädyin Fredan houkuttelevimpaan sisustusliikkeeseen. Sieltä löysin pöydän, joka täytti kaikki toiveeni. Nimittäin pöytäni pitäisi voida toimia ruokapöytänä, kirjoituspöytänä ja työpöytänä silloin, kun aloittaisin värityöskentelyn sekä kaiken muun hyvän lisäksi sen pitäisi olla kaunis katsella. Kun sitten bongasin Casuarinan ikkunanurkasta italialaisen Paola Navonen suunnitteleman pöydän ihanteellisilla mitoilla, oli se kuin rakkautta ensi silmäyksellä. Materiaalitkin tuntuivat olevan kohdallaan: kansi italialaista marmoria, jalat valurautaa. Pöytä ei vähästä huojuisi. Se painoi vaatimattomat 160 kiloa, josta pöytälevyn paino oli 90 kiloa. Mutta tämä ihanuus näytti jo olevan varattu jollekin.
Palasin kuin palasinkin kävelyltä työmaalleni tuon ihanan designpöydän omistajana. Olin maksanut sen samantien, ja saanut sen huikealla alennuksella, edullisemmin kuin vastaavan kokoisen melamiinirotiskon jostain vesilintu-huonekalumyymälästä. Pöytä tuotaisiin kotiin vasta sitten, kun lattia olisi paikoillaan; tilaamani ateenan harmaa korkkilattia oli varmaan jo lastattu Portugalissa laivaan ja keinuisi parhaillaan jonkun rahtilaivan ruumassa kohti Helsinkiä. – Niin luulin.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
<?xml:namespace prefix = o />