Lukko kaupan päälle

 

Loppukesästä aloin odotella lattiaa, sitä ateenan harmaata korkkia. Sisustusliikkeestä, josta olin ostanut ruokapöydän, ehdittiin kysyä pariin kertaan, josko pöydän saisi tuoda. Mutta en voinut ottaa pöytää kotiini ennen lattialaattojen asentamista. Remontti oli edennyt mukavasti, mutta lattia viipyi jossakin. Lamppukaupasta alettiin soitella, joko valaisimet saisi toimittaa, kun varastotilaa tarvittaisiin syksyn uusille tuotteille. Kohtahan valaisimia tarvitsisi jo muutenkin, kun illat alkoivat pimetä. Lattiantoimittaja ei ilmoittanut syytä toimituksen viivästymiseen.  Kun sitten kyselin lattian perään, myyjä alkoi selvitellä asiaa. Hän soitti pian korkkilattian löytyneen Lontoosta. Matkalla Portugalista Suomeen se oli unohtunut välivarastoon, mutta nyt kun se oli löytynyt, saataisiin se nopeasti Suomeen. Viikossa, varmasti. Se lastattaisiin seuraavaan laivaan, ja myyjä lupasi kotiinkuljetuksen kaupan päälle, hyvityksenä viivästymisestä.

Istuskelin syömässä luomusämpylää kahvilassa Punavuoressa, kun puhelu rautakaupasta tuli. Samalla kun kuuntelin myyjää, tein nopeaa päässälaskua; olin ollut varma, että lattia löytyisi jostain Ruoholahdessa olevasta varastosta, mutta että Lontoosta! Tiesin lattian asentajan olevan lähdössä matkoille. Ja matka alkaisi ennen kuin lasti ehtisi Suomeen. Ynnäsin että korkit olisivat lattiassa aikaisintaan kuukauden päästä. Ja olisipa lattia paikoillaan tai ei, pitäisi minun ottaa vastaan ruokapöytä ja valaisimet. Puhellessani rautakaupan myyjän kanssa ja käydessäni vaihtoehtoja läpi, tunsin unelmien lattian liukuvan saavuttamattomiin. Katselin kahvilan ikkunasta kadulle ja yritin kuumeisesti mielessäni keksiä keinoa saada pitää korkkilattia. Käytin oikeuttani purkaa kauppa. Vielä samana päivänä menin herttoniemeläiseen rautakauppaan, josta ostin uuden lattian, laminaattilevyä kesätarjouksesta, ja asennutin sen seuraavana päivänä kaikkialle muualle paitsi keittöön. Keittiö odotteli vielä kaapistoa ja putkimiestä.

Kun ruokapöytä tuotiin kotiin, kuuntelin nuorten miesten puhinaa alaovella ja hissin luona; että on painava! Marmorilevyn koko on 180×90 ja se painaa melko tarkalleen sata kiloa. Kivi on materiaalina taipumatonta, mutta helposti murtuva, joten varmasti oli hankala kuljetettava. Jalkasarjakin painaa himppasta vaille 70 kiloa. Kun pöytä otti paikkansa olo-työhuoneessani, pääsin yli korkkilattiasta luopumisesta aiheutuneesta harmista; korkki olisi ollut aivan liian pehmeä ruokapöytäni valurautatassujen alla. Olin ostanut Kiseleffistä tukevan turvevillasta tehdyn pannunalusen ja leikannut sen huolellisesti mattoveitsellä neljään osaan. Palat laitoin pöydän jalkojen alle. Näin pöytää pystyy liikuttelemaankin; ilman näitä se olisi varmasti edelleenkin tasan siinä paikassa, johon asentajat sen kasasivat.

Yhdellä kaupunkireissulla olin päätynyt sisustusliikkeen loppuunmyyntiin; ihania puuhuonekaluja, mattoja ja nahkatuoleja valurautajaloilla. Ostin kaksi tuolia, koska ne sopivat mainiosti yhteen ruokapöytäni kanssa. Myyjä kertoi tuolien nahan olevan peräisin kamelista. Tässä annoin periksi tyylille istumamukavuuden kustannuksella.  Arvelin kahden uuden tuolin riittävän, koska olin saanut asuntokaupassakin kaksi tuolia. Ne olivat puutuoleja, joiden pinta oli huonossa kunnossa. Lakka hilseili. Pidin ne ajatuksella, että niillä olisi käyttöä remontin aikana, ja että voisin heittää ne syksymmällä pois. Mutta kun innostuin maalaamisesta, remppasin ne uusiksi. Ne saivat pintaansa vaaleaa kaoliinia. Istuinosan viimeistelin ammeen maalaamisesta yli jääneellä serpentiinin vihreällä empirellä. Lopputulos oli sen verran onnistunut, että tuolit saivat jäädä.

Alkuun olin niin keskittynyt kotini remontointiin, etten muka joutanut edes vilkaisemaan talon yleisiä tiloja. Juhannuksen jälkeen yhtenä iltana kun olin lopetellut päivän remonttihommat päätin vihdoin tehdä tutkimusmatkan asuntooni kuuluviin varastotiloihin. Otin avainnipun ja kokeilin ensin omassa rapussa, mitkä ovet aukeaisivat. Ensin löysin saunatilat, sitten kylmäkellarin. Kylmäkellarin perunalaari oli täynnä. Sieltä sojotti työkaluja; sorkkarautoja, vesivaakoja ja sen sellaisia. Hyllyillä oli maalipurkkeja, tasotteita sekä muita remonttivehkeitä. Hain kotoa munalukon, jonka olin tuonut mukanani Haagan kodin kellarikomeron ovesta, ja lukitsin pottuvarastoni.

Saunaan kurkistin seuraavan kerran neljän vuoden kuluttua eli viime kesänä, kun esittelin taloa vierailleni, jotka olivat kiinnostuneet mahdollisesti jopa asumisesta taloyhtiössämme. Tuolloin sauna oli tyhjä, mutta lämmin, ja kuiva. Löylyhuoneen ovenkarmissa kuhisi puoleenväliin asti valtaisa, kädenpaksuinen muurahaisvana. Tässä vaiheessa totesin, että onneksi en ole saunojatyyppiä! En pidä yleisistä saunoista, enkä yleisestä suomalaisesta tavasta saunoa kellarin uumenissa iltaisin. Tapiolassa asuessani rivitalohuoneistomme sauna oli ollut yläkerrassa. Siinä saunassa oli ikkuna myös löylyhuoneessa. Mielestäni paras aika saunomiseen on aamu. Kun aamuisin antaa kehonsa herätä saunan lämmössä hitaasti ja käyttää luonnonmukaisia kylpytuotteita, herää samalla mielikin. Ja energiaa riittää koko päivään. Yleensä suomalaiseen iltasaunomiseen kuuluu myös olut, joka tosin ei kuulu juomavalikoimaani, mutta joka käsitykseni mukaan tainnuttaa saunojan mielen horrokseen, jossa on hyvä öllötellä. Öllöttelyllä tarkoitan sitä, kun hereillä ollessa valutaan unimaiseen mielihyvän horrokseen. Mielestäni horrostelu ja horrosajat kuuluvat lepakoille – ja muille yöeläjille.

Itse en pidä enää alkoholista, jos lienen koskaan pitänytkään. Viimeiset saunajuomajuhlat, joissa olen ollut mukana, olivat omat läksiäiset lähes parikymmentä vuotta sitten. Ne olivat hyvät kellonympäri -juhlat, joissa syötiin, juotiin ja saunottiin, uitiin järvessä ja ammuttiin pistoolilla kuin kunnon jätkät ainakin. Taisin päästä tuolloinkin näyttämään napakympit. Muistona juhlia edeltäviltä vuosilta jossakin laatikoitteni kätköissä lienee vieläkin jo vanhentunut lupapaperi isokaliberiseen revolveriin, vaikka aseita en enää omistakaan. * Ja nykyään inhoan ajatustakin itsepetoksesta; siitä tekoälyn säihkeestä, jonka jokainen humalahakuinen tyyppi tuntee nousuvaiheessa. Kun löytää sisäisen tasapainopisteensä, katoaa tarve kirkastaa (ja sekoittaa) päänsä spiritus fortuksella, nopealla hengellä. Tasapainossa oleva ihminen ei tarvitse alkoholia. Etenkin pienten lasten olisi saatava nähdä vanhempiensa ja muiden aikuisten selviävän tilanteesta kuin tilanteesta ilman voimajuomaa; sekä arjen ongelmista että juhlasta. On todellista elämäntaitoa osata itse kohottaa juhlahetkinä oma mielentilansa arjen yläpuolelle. Onneksi yhä useammat pystyvät tähän.

Vinttiin päästyäni löysin oman varastokomeron. Komeron ovi oli auki. Asunnon myynyt perikunta oli ilmeisesti noutanut tarpeellisimmat ja jättänyt jäljelle arvottomimmaksi katsomansa kamat. Toisella seinustalla olevan vanhan hyllykön parimetrisillä hyllyillä oli työkaluja siisteissä riveissä; ruuvimeisseleitä, maalisekoittajia, talttoja jne. Siinä oli myös pari vielä muovissa olevaa tapettirullaa. Komeron perällä oli vanha ovi. Komeron toisella seinustalla oli suuri, maalaamaton vaneriarkku. Kun sain lukon auki, totesin arkun olevan täynnä työkaluja. Omistin siis laatikollisen ammattimiehen vehkeitä. Toista lukkoa ei ollut, joten ajattelin jättää oven auki. Arvelin tavaroiden säilyvän siellä edelleen, koska olivat säilyneet tähänkin asti. Päätin hankkia uuden lukon pikimmiten. Mutta juuri kun olin lähdössä, kurkistin pieneen tumman vihreään, jo hieman ruostuneeseen työkalupakkiin, jossa sekä ilokseni että hämmästyksekseni oli päällimmäisenä uuden uutukainen, vielä pakkauksessa oleva lukko avaimineen. Sain siis lukon kaupan päälle.