Värittömyydestä keltaiseen

 

Lattialaatat asennettiin paikoilleen loppukesästä. Homman hoiti sisareni mies. Meitä oli toki muutama apulainen mukana hyörimässä. Jos ei muuten, niin oltiin kannustavasti hengessä mukana. Lattiasta tuli tosi hyvä. Olin ilmoittanut jo etukäteen, etten maksa työstä, eikä kuulemma tarvinnutkaan. Kävimme porukalla työpäivän aikana syömässä ostarin lounasravintolassa. Maksoin kaikkien lounasbuffetit, noin kahdeksan euroa per nenä. Kahvit keitettiin kotonani. 

Alkukesästä, ennen kuin olin aloittanut remontin, olin pienen hetken tuntenut edessä olevan urakan nousevan lähes vuoren korkuiseksi. Ja päädyin pohtimaan pakotietä; että – jos – vaikka – sittenkin – joku – muu hoitaisi seinien maalaamisen. Kysäisin jopa eräästä remonttifirmasta nopeaa arviota tämän kokoisen kaksion seinien tasoittamisesta, hiomisesta ja maalaamisesta. Mutta kummasti kävi niin, että hinnan kuultuani kaikkosivat kaikki epäilykset selviämisestä. Työ alkoi tuntua aivan mahdolliselta, jopa mielusalta. Ja myös sen huomasin, onhan tuota aikaakin. Kokonainen kesä.

Kun keittiökalusteet tulivat, oli myös tiskipöydän ja samalla putkien vuoro. Tilasin putkimiehen paikalle. Hän moitti ensi töikseen sen, joka oli katkaissut keittiön putket. Mutta rupesi sitten töihin, korjasi edellisen tekijän työn jäljet ja laittoi kaiken niin kuin pitikin. Hänhän oli ammattilainen. Minulle jäi suoritettavaksi valinta: joko kupari- tai kromiputket. Kuvittelin mielessäni vain maalilla ja pesuaineilla uudistettuun kylppäriin uutuuttaan hohtavia kromiputkia, ja totesin nopeasti ne liioitteluksi. Valitsin siis kuparinväriset. Olin maalikauppareissuillani ostanut hopean väristä maalia. Päätin sen avulla sovitella putket paremmin kylppärini seiniin sointuviksi. Ja edelleen olen sitä mieltä, että katselen mieluummin näitä matta-hopeisia putkia kuin niitä kiiltäviä. Putkimiehen saatua työnsä valmiiksi, totesin yhden kesän juhlahetkistä koittaneen: keittiön vesihanat ja viemäri olivat käytössä. Keittiön seinään kiinnitettiin pari Ikean hyllyä ja työtason yläpuolella oleva seinä sai tapetin.

Elokuun lopulla olin vienyt joitakin töitäni kaikkien katseltavaksi yhteisnäyttelyyn erääseen keskustan galleriaan. Näytillä olleet työt olivat syntyneet edellisinä kesinä. Vuotta aikaisemmin olin värikokeilussani uskaltautunut lähes mustaan asti. Olin rakentanut värielämystä kerros kerrokselta, ja päätynyt mielestäni niin elävään mustaan kuin nyt musta voi elävä olla. Olin rakentanut sen mm. sapen vihreästä, taivaan sinisestä ja violetista. Olin aloittanut hennoilla sävyillä, vaaleudesta; intoillut, nauttinut ja hempeillyt hengittävyydessä. Ja tummentanut. Ja tummentanut. Ja jokaisen päivän jälkeen päättänyt kulkea rohkeasti eteenpäin. Olin lisännyt väriä paperille joka päivä kuuden viikon ajan.

Käytin sitä ainoata akvarellipaperia, joka kestää kaikki märät värikerrokset, pystyy ottamaan vastaan väriä, kestää työstämistä. Viikkojen jälkeen akvarellityöni koostui yli kahdesta sadasta värikerroksesta, ja silti se hengitti. Kuultomaalaus on kuin elämä. Jos työn edetessä tulee tehtyä jotain, mikä näyttää epäolennaiselta lopputuloksen kannalta, tai tuntuu häiritsevältä, on parasta siirtyä työstämään ympäristöä. Tehdä ympäristössä jotain sellaista, että silmiinpistävä kohta alkaa sulautua luontevaksi osaksi kokonaisuutta niin, että ’huiskaus’ liittyy mukaan aivan kuin olisi siihen alunperin tarkoitettukin.

Valmista kuultomaalausta katsotaan pitkään. Siihen voi mennä sisään ja aavistellen tunnustella työn kaikkia vaiheita; myötäelää epävarmuuden hetket, tai yrittää ymmärtää keskeneräisyyttä, mutta myös iloita mukana tyydyttävässä lopputuloksessa. Mutta kuka nykyään jaksaa nähdä vaivaa eläytyäkseen toisen ihmisen sielun maisemaan. Jokaisella kun tuntuu omassaankin olevan aivan tarpeeksi. Kuultomaalaus on vähän niin kuin mikä tahansa elämäntapahtuma; se voi olla kohtaajalleen haaste, jonka ottaa vastaan taikka jättää käyttämättä.

Remonttikesän päätteeksi oli tullut aika pitää paussia myös taiteilijaelämästä – ajatella toimeentuloa, työntekoa, taviselämää työyhteisössä. Syyskuun puolivälissä kun alkoi remontti olla valmis, ja koti kunnossa, työ kutsui. Remontista oli jäänyt vielä pientä viilaamista; kuten lattialistojen laittaminen. Ne puuttuvat edelleen. Keittiössäkin on edelleen silloin pian viisi vuotta sitten siihen jättämäni kasvunvara. – Tänä keväänä, viimeisten viikkojen aikana, olen alkanut kaivata keittiööni keltaista väriä; oikein iloista ja räiskyvää, joka hieman taittuisi lämpöiseen oranssiin. Sellaista elämän väristä!

<?xml:namespace prefix = o />