Olen ollut ilman televisiota siitä asti, kun hulvattomien perhevuosien jälkeen muutin taas  asumaan yksin. Itsellinen elämä alkoi sinä keväänä, kun nuorempi oli 18 ja muuttamassa omilleen. Teimme aikuistuvien lasteni kanssa eräänlaisen isojaon – sulle, sulle, mulle ja kierrätykseen. Aivan kaikkein tärkeimmät lahjat ja muistot pakkasin yhteen laatikkoon, jonka olen pitänyt itselläni. Vanhoista huonekaluista kulkee mukana vielä pari-kolme. Yksi niistä on peräisin Norjasta. Se muistuttaa elämästä pohjoisessa, samoin kuin Vesisaaresta kotoisin oleva taulu. Jaossa stereot siirtyivät pojan opiskelija-asuntoon, ja cd-soitin ja televisio tyttärelle. Itselleni jäi vanha pc, jota käytin kirjoittamiseen. Haagassa asuessani minulla oli televisio säilytyksessä. Kun se oli ollut vuoden yksiöni kirjahyllyssä, avasin sen yhtenä iltana. Ja pääsin samantien kiinni mielenkiintoiseen tiedeohjelmaan. Televisio tuntui sittenkin oivalliselta kapineelta. Tietämättä uudesta suhteestani telkkariin, ilmoitti omistaja hakevansa sen pois. Olin ehtinyt katsoa kaksi jaksoa. Niin televisio taas katosi elämästäni. 

Remonttipuuhat menivät hiljaisuudessa; ei ollut telkkaria, ei radiota ja pc:nkin olin pakannut pois. Päätin ostaa jonkinlaisen poppikoneen, televisiota en edelleenkään kokenut tarvitsevani. Mutta poppikoneessani pitäisi olla jujua. Arvelin sen ilmaantuvan näköpiiriin sitten, kun aika olisi sopiva. Syksymmällä katselin yhdessä puodissa kivoja pieniä, puukuorisia radioita, mutta jätin ostamatta, kun ne näyttivät vähän! pliisuilta. Sitten poikkesin taas kerran tuttuun lamppukauppaan. En lamppuja katselemaan, vaan kaikkia niitä muita tavaroita; tyynyjä, kippoja, kuppeja ja koruja. Ne olivat suurimmaksi osaksi peräisin Italiasta, muunmuassa Muranosta. Huomasin omistajarouvan pyörittelevän käsissään kassan luona retro-radiota. Hän oli pakkaamassa sitä laatikkoon. Radion kuoret olivat valkoista nahkaa, ja se oli kaunis kuin mikä. Mutta en halunnut lisää värittömyyttä mielestäni jo tarpeeksi värittömään asuntooni. Omistajarouva kehotti vilkaisemaan kassan takana olevalle ylähyllylle. Siellä oli samanlainen ihanuus magentan punaisilla kuorilla. Ihastuin siihen heti. Tällä kertaa maltoin mieleni, enkä ostanut sitä samantien. Mutta kun se parin viikon harkinta-ajan jälkeen edelleen tuntui hyvältä vaihtoehdolta, kävin hakemassa sen omakseni. 

Sitten kyllästyin keittelemään vieraille kahvia pikkuruisella puolen litran keittimellä ja asetin uuden vedenkeittimen ylimmäksi ostoslistalleni. Siinäkin pitäisi olla väriä, eikä pieni erikoisuus olisi ollenkaan pahasta. Katselin ostarilla Saiturinpörssissä kiiltävän punaisia, edullisia keittimiä, mutta en halunnut vedenkeittimeni hohtelevan metallinkiiltoisena. Tämä mainittu kauppa oli muuten remontoijalle oivallinen apteekki. Kun jotain pientä puuttui, sieltä löytyi; kun tasoite loppui, hain ensihätään pienen tuubin pikasilotetta taikka jos kuuskulma-avaimista puuttui juuri se tietyn kokoinen taikka silloin, kun seiniä maalatessa huomasi tarvitsevansa sormenpaksuisen maalitelan yltääkseen lämpöpatterin taakse. Sopiva vedenkeitin löytyi eräästä keskustan tavaratalosta; muodoltaan pyöreä ja väriltään tiilen punaiseen vivahtava, mattapintainen. Merkkikin oli taattua laatua; Kenwood. Tätä en heti saanut mukaani, vaan se piti tilata. Keitin viipyi niin kauan, että ehdin jo tarkistaa, onko tilaukseni vielä voimassa. Kun sitä ei alkanut kuulua, palasin yhtenä päivänä ostarin tilpehöörikauppaan tuijottelemaan sitä metallinhohtoista. Mutta se oli jotenkin kova. Ja päätin sittenkin odottaa. Tuskin pääsin kotiin, kun tavaratalon kodintarvikeosastolta soitettiin, että keitin on tullut. Vihdoinkin! Se oli haettavissa vaikka samana iltana. Ja minä olin iloinen, etten ollut viime hetkillä sortunut toiseksi parhaaseen. Hyvää kannatti odottaa!

Kotiin muuttaessani olin ensi töikseni tilannut kaihtimet asennuksineen, mikä sittemmin osoittautui todella tarpeelliseksi hankinnaksi. Kesällä aurinko paistaa asuntooni kaikista ikkunoista puolesta päivästä iltakahdeksaan. Aurinkoisina päivinä kaihtimet on parasta laskea alas kahdentoista aikaan ja pitää tiukasti kiinni auringonlaskuun asti. Kun remonttikesänä unohdin muutaman kerran asioille lähdettyäni kaihtimet ylös, tuli kotiin palatessa lämpöaalto ovella vastaan ja viilentyminen kesti, koska läpivetoa ei saa. Kaihtimien laskeminen alkoi tulla rutiiniksi.

Remontissa poistin vanhat verholaudat. Uusia lastulevyhökötyksiä en enää katonrajaan laittanyt. Ajattelin katsella rauhassa, millaiset kiinnitykset verhoilleni laittaisin. Enkä aikonut hätäillä uusien verhojen hankinnassakaan. Mutta yksi verho piti ehdottomasti hankkia. Olo-työhuoneessa kaikui, kun tekstiilejä ei liiemmälti ollut sisustusta pehmentämässä. Löysin Stokkan kangasosaston poistokorista luonnonvalkoisen raakasilkkiverhon parillakympillä. Se oli todellinen löytö. Verhotankojen sijasta päätin kokeilla ohutta vaijeria. Laitatin vaijerin ja siihen verhon vähän niin kuin kokeeksi, pysyykö vaijeri suorana. Pelkäsin vaijerin alkavan roikkua verhon painosta, mutta se on pysynyt suorana yli neljä vuotta. Ehkä voisin lopultakin laittaa verhot muihinkin huoneisiin. Toisena kesänä kun hellepäivät iltaa kohti kuumensivat kotiani, jossa olisi pitänyt vieraan kanssa viihtyä, keksin oivallisen vilpoisen ratkaisun. Otimme mukaan kahvi- ja jäätelokuppimme sekä jakkarat, ja nousimme hissillä yläkerroksiin. Istuimme sitten pari tuntia ylimmällä mattoparvekkeella juomassa kahvia ja vaihtamassa kuulumisia.

Meidän rapun ylimmältä mattoparvekkeelta on upeat maisemat. Sieltä näkee kauas, merelle asti. Olin tutustunut paikkaan aamuisilla retkilläni. Olen seurannut sieltä auringonnousuja eri vuodenaikoina. Joskus olen mennyt parvekkeelle jopa tuntia ennen h-hetkeä odottamaan taivaan sinisenharmaan pimeyden muuttumista värinäytelmäksi valon lisääntymisen myötä. Värinäytelmä on yleensä lyhyt, mutta huikean intensiivinen. Olen mennyt parvekkeelle harmaan pilvisinäkin aamuina. Koska aurinko nousee joka aamu säästä riippumatta. Tutkiskelin tietäisinkö varmasti auringon nousseen horisontin yläpuolelle, vaikka en sitä nähnyt. Tai mistä sen tietäisin. En pitänyt koskaan kelloa mukanani, vaikka seurasin Hesarista auringonnousun aikoja. Opin tuntemaan auringon nousun hetken naakkojen lennosta tai lintujen laulusta, ja opettelin kuuntelemaan, millä tavalla aamuisen maailman äänet muuttuvat auringonnousun jälkeen. Ja voisin väittää eräänä kirkkaan kuulaana aamuna auringonnousun hetkeen liittyneen aivan erityisen kuuloelämyksenkin. Löysin myös auringon nousun vihreän värin. Ennen auringon nousua vihreys näkyy koillisessa.

Yhtenä talvisena pakkasaamuna päätin käväistä mattoparvekkeella. Kietaisin huivin pääni ympärille enkä laittanut päällystakkia. En ollut aiemmin huomannut, että rapun puoleisessa ovessa ei ole parvekkeen puolella kahvaa. Ovi paiskautui kiinni takanani, kun seisoin ihailemassa auringonnousua. Siinä vaiheessa kun piti päästä takaisin sisään, huomasin olevani lukkojen takana. Mutta onnekseni hissi näytti tulevan ylös. Se pysähtyi viidenteen. Kolistelin parvekkeen ovea, mutta ei se kopina tietenkään mihinkään kuulunut. Tiirailin sitten huoltoaseman vielä tyhjän pihan suuntaan ja toivoin edes jonkun kulkevan kadulla. Huutaisin sitten oikein kovaa. Pian kuitenkin huomasin remonttimiehen kävelevän alhaalla meidän pihalla. Huusin varovasti: huoltomieees. Kun hän alkoi katsella ympärilleen, jatkoin: täällä ylhäällä, mattoparvekkeella. Ja vilkutin miehelle. Kun hän huomasi minut, pyysin häntä tulemaan päästämään minut pois parvekkeelta. Ylhäällä mies näki heti, että olin parvekkeella sisäkuteissa. Ovea avatessaan hän sanoi, että täällä on parikymmentä astetta pakkasta. Minä kiitin häntä ystävällisesti avusta ja yritin parantaa tilannetta selittämällä, että olin vaan tullut nopsasti katsomaan auringonnousua. Mies pyöritteli päätään tyyliin ’jaahas jaahas, auringonnousuapa hyvinkin’. 

– Iltaisin aurinko laskee länteen – mutta niistä joku toinen kerta!