Värittömyyden värikkyys

Kun remontti omassa kodissa pääsi vauhtiin, tilasin ensi-innossani kirsikan punaisen keittiön, yläkaapit ja kaikki. Punainen näyttäisi tosi hyvältä valoisassa keittokomerossani. Mutta pian tajusin, etten voisi ottaa niin voimakasta väriä. Jopa mintunvihreä olisi liikaa. Vaihdoin tilauksen parin päivän kuluttua, valkoiseen ja harmaaseen, ja päätin ottaa vain kaikkein välttämättömimmän, jättää keittiöön ’kasvuvaraa’. 

Olohuoneesta tuli toimiva työtila. Se oli riittävän iso ja valoisa taiteellista työskentelyä ajatellen. Koska värien kanssa työskentely saa aikaan hienoista ’väriallergiaa’ työrupeamien aikana, oli sen vuoksi hyvä pysytellä hillityssä väriskaalassa. Jos sitten joskus värikkyyttä kaipaisin, saisin sitä tekstiileillä. Eräs oppikouluaikainen aikainen ystäväni arvelee minimalistisuuden tarpeen olevan perua nuoruudestamme. Hänen mukaansa meihin on lyönyt lähtemättömän leiman Ivalon oppikoulun asuntolan putkamaiset huoneet. Asuntola-aika on saanut kodikkuutteen liittyvät sisustuselementit näyttäytymään silmissämme turhina krumeluureina, ja hylkimään kaikkea sitä, mikä toisi asumiseen vaikutelmia lämmöstä ja mukavuudesta, ja laittaa meidät aina uudelleen etsiytymään vaaleiden betoniseinien sisälle vankilamaisiin olosuhteisiin. 

Vaikka en ollut aiemmin itse remontoinut mitään, päätin uskaltautua tekemään remontin omaan kotiin. Itsehän katselisin lopputulosta. Minulla on aiempaa kokemusta suunnittelusta. Viisi vuotta aikaisemmin olin suunnitellut lähes kaksisataa neliöisen asunnon remontin ja sisustuksen. Sananmukaisesti olin hankkinut asuntoon kaiken pikkulusikoista olohuoneen korkeaan vitriinikaappiin ja sohvakalustoon, ja kaiken tältä väliltä kodintekstiilejä ja valaisimia myöten. Se oli ollut yhden sortin diplomityö, vaikka en siitä minkäänlaista ekstraa ansioluettelooni saanutkaan. Mutta olin saanut kokea sitäkin enemmän onnistumisen iloa, jota ajoittain vahvistivat vierailijoiden ihailevat kommentit. Kokonaisuus oli avara, hillitty ja hallittu, ja kuitenkin värikäs. 

Olisin turhan vaatimaton, jos sanoisin sen olleen helppo juttu. Näin jälkeenpäin ajateltuna se asunto olisi kelvannut millaiseen esittelyyn tahansa. Mutta kaikkein antoisinta oli matka nihkeästä alusta onnistuneeseen lopputulokseen, siis itse työn tekeminen. Elin tuolloin hektistä aikaa: lopettelin opintoja ja olin pitkässä perehdytyksessä tulevaan työhön. Poikani lähti ulkomaille vaihto-oppilaaksi ja tyttäreni siirtyi yläasteelta lukioon. Meillä oli kaksi muuttoa lyhyen ajan sisällä. Olin aloittanut remontin suunnittelun ja kalusteiden hankkimisen jo ennen kuin työsuhde virallisesti alkoi. Juoksin remonttimiesten kanssa valitsemassa kodinkoneita, lattiamateriaaleja ja kylpyhuoneen kalusteita. Seinien laseeraamisessa hääräsin itse toisena työmiehenä. Ennen remontin aloittamista olin kävellyt tyhjässä huoneistossa ja mittaillut sitä sekä metrimitalla että katseellani. Olin mielikuvituksessani sijoitellut huonekaluja yläkerran aulaan ja viiteen makuuhuoneeseen, ja väritellyt seiniä mielessäni. Yläaulassa oli huonekorkeutta kuin kirkossa. Tila oli kaunis. Siinä oli mukavasti puuta ja tiiltä. Lattia oli vuosikymmeneltä, jolloin jalkojen alla muodikkainta oli suurikuvioinen muovimatto. 

Ala-aulan muovimaton alta oli paljastunut ihana punainen tiililattia, alkuperäinen. Se oli hyvässä kunnossa. Olohuoneen ehjällä seinällä oli mittaa monta metriä. Kun olin seisonut remonttimiehen kanssa tiirailemassa olohuoneen likaisen valkoista nurkkaa, olin tajunnut, mistä tunkkaisuus tulee: maalarinvalkoisesta. Maalarinvalkoinen muuttuu vuosien saatossa synkeän valkoiseksi. Minulle selvisi, että maalarinvalkoinen tarkoittaa valkoista, jota sävytetään ripauksella sinistä. Siispä lähetin remonttimiehen maaliostoksille ohjeena ostaa perusvalkoista maalia, joka tällä kertaa sävytettäisiinkin yhden asteen verran keltaisella. Hän oli lähtenytkin, epäröiden, koska maalarinvalkoinen on vain se tietty valkoinen! Se on elämän perusasioita, joita ei noin vain muuteta. Mutta kun sitten pyytämäni valkoinen saatiin olohuoneen seiniin, katseli mies seinää moneen kertaan ja tuumi, että se on nätti. Seinä oli valkoinen, mutta tällä kertaa siinä oli mukana hento aavistus valosta. 

Olin suunnitellut koko sisustuksen pitäen mielessäni lapset, elämän kolhimat lapset. Jos sisustus saattaisi olla terapeuttinen, toivoin tämän olevan ainakin hyvin lähellä sitä. Tavoittelin värien ja materiaalien hillittyä harmoniaa; että väriskaala liikkuisi valon puolella – punaisesta oranssiin ja keltaiseen, joita säestäisi sopiva määrä vihreää, ja ripaus sinistä. Olin valinnut luonnonvaaleita mattoja ja kotimaisia puuhuonekaluja. Kauneimman kiitoksen sain sinä päivänä, kun naapurin pikku tyttö seisahtui olohuoneen villamaton reunalle ja pitkään sen värikulkua katseltuaan huokasi: ’Teillä on ihana matto!’ 

Mutta nyt, kun olin päässyt suunnittelemaan ihka omaa kotia, jossa asuisin ilman lapsia, pieniä tai suuria, suosin mieluummin kiveä ja valurautaa, vaaleita betoniseiniä ja verhottomia ikkunoita sälekaihtimilla. Siis kotia ilman krumeluureja. Lundian kirjahyllyn olen sittemmin kelpuuttanut kotiini. Sain sen sisareni avustuksella. Hän pelasti kirjahyllyn roskiskuormasta. Tyttäreni hankki minulle siistin sohvan, luonnonvalkoisen. Se oli myös ollut päätymässä kaatopaikalle. Sohvani on pahvirunkoinen, se kaikista edullisin, erään ruotsalaisen huonekalujätin valikoimasta, mutta juuri sitä väriä, mitä olin toivonutkin. Vai pitäisikö sanoa värittömyyttä.

Asuinalueena Kontula on aivan muuta kuin Etelä-Haaga tai Tapiola. Skattasta puhumattakaan. Alkuun tunsin lähes rypistyväni, kun katselin kuivaa kalliomaisemaa ikkunani takana, vaikka maiseman avoimuus miellyttikin, ja miellyttää edelleen. Ilta-auringon aikaansaamat värinäytelmät taivaalla eri vuodenaikona ovat toisinaan aivan huikeita. Edellisistä asunnoista oli aina ollut jonkinlainen yhteys merelle. Kaipasin merta, vettä. Mutta löydettyäni Kontulan kodista yhteyden merelle, muuttui elämä siedettäväksi; seitsemännen kerroksen mattoparvekkeelle pilkottaa meri.

Kontulan ostari ei ole ollut aivan niitä kaikkein houkuttelevimpia paikkoja, joita olen elämässäni nähnyt. Ostarille ehkä vetää kamaluudessaan vertoja Hampurin rautatieasema yöllä kello yhden ja aamuneljän välillä. Mutta kun kerran olen päätynyt tänne asumaan, on vain pitänyt totuttaa katsetta ympäristöön. Ensimmäisen vuoden aikana tuijottelin häpeämättömän avoimesti erilaisia tyyppejä. Niin kuin sitäkin kaveria, jonka nenästä roikkui kaksi mustaa sarvea. Kysyin uteliaisuuttani häneltä, ottaako hän yöksi nenähökötyksen pois vai pystyykö sen kanssa nukkumaan. Se ei kuulemma tukkinut nenäreikiä makuulle mennessä. Nykyään en enää tahdo aivan kaikkea edes katsella, vaan käännän katseeni ja ajatuksenikin toisaalle ostarin todellisuudesta. 

Ensimmäisenä kesänä kun yhtenä iltana kävelin kotia kohti, huomasin lähihuoltikselta tulevan naisen yllään huolettomasti kietaistu vaalean sininen saunatakki, jalassa hassunhauskat koiratossut ja kädessä pussikaljaa. Noustessamme kadulta portaita samaan pihaan, huomasin, että hänen hiuksensa olivat märät. Hän oli siis vaatetuksensa mukaisesti saunareissulla. Arvelin hänen hakeneen virvoitusta huoltikselta. Kohautin itsekseni kulmakarvoja ja totesin tämänkin olevan ilmeisesti mahdollista vain Kontulassa. Hieman uteliaana jäin odottamaan, millainen näky mahtaisi seuraavaksi riemastuttaa elämääni. 

Ja tulihan niitä, monenlaisia; kuten mies naapurirapusta olkapäällään ilmielävä, vihreä papukaija. Lintu oli kuulemma yli kolmekymmentä vuotta vanha. He näyttivät ikään kuin kasvaneen kiinni toisiinsa, mies ja lintu. Tai kuten ne kolme hurjaa hurttaa, jotka vetivät perässään naista, joka huuteli niiden nimet ohi juostessaan. Tavallisesti talutushihnat levisivät kolmeen suuntaan naisen sormien välistä, kun he säntäsivät rapusta pihalle, mutta aika pian naisen onnistui saada koirat juoksemaan samaan suuntaan. Pihan tupakkirinkiä jututtaessani sain myös kuulla tarinaa huoneistoni entisestä omistajasta; pulleasta muurarista, jolla oli ollut tapana huristella taksilla taloyhtiön mattotelineeltä pubiin nurkan taakse. Jalat eivät kuulemma olleet miehellä kantaneet edes tätä lyhyttä matkaa. Taloyhtiössä toimi myös naapuriapu; kuten joka-aamuinen Hesarin kierrätys, josta pääsin pian itsekin osalliseksi (mutta josta olen sittemmin irrottautunut, ja vaihtanut aamulehteni Husikseen); tai vara-avainten säilytystä, jotta unohduksesta ei tarvitsisi maksaa huoltoyhtiölle jne. Tutustuin joihinkin oman rapun asukkaisiin jo ensimmäisenä kesänä. Kaikkiin en olisi välittänyt tutustua, mutta tilanteet pakottivat. Niin kuin sekin, kun ystäväni lähti myöhäiseksi venähtäneeltä vierailulta kotiinsa, ja rappukäytävään tullessa hissin ovenraossa istui mies, joka selitti juoneensa itsensä jalattomaksi. Mies ojensi avainta ja pyysi avaamaan kotiovensa. Teimme työtä käskettyä, mutta kun mies ei pystynyt itse edes konttaamaan, työnsimme lopulta ukonkörilään niska-perse-otteella kynnyksen yli ja painoimme oven kiinni. 

Ja tietenkin eräänä kauniina päivänä törmäsin talonkyylään. Jokaisessa kunnollisessa taloyhtiössähän sellainen on. Talonkyylä on yleensä ottanut vapaaehtoisesti huolehtiakseen monenlaisista asioista; etteivät lapset naura iloisesti kikattaen eivätkä keinu liian korkealle, tai etteivät he leiki väärin. Tai etteivät pienten lasten vanhemmat jätä rattaita rappukäytävään portaikon alle. Tai ettei pihalle pysäköidä. Tai ettei autoa käännetä pihassa niin, että renkaat menevät nurmikon puolelle. Talonkyylät eivät omatoimisesti laatimiltaan kiireiltä yleensä huomaa yhteisöllisyyden puuttumista. Yhteisöllisyyden puutehan antaa paremmat mahdollisuudet vallankäyttöön niiden kohdalla, jotka eivät täytä tiettyjä normeja. Talonkyylät rakastavat hallitustyöskentelyä silloin, kun sen kirkkaana johtoajatuksena on: ’inhimillisiä seikkoja ei voida ottaa huomioon’. Vaikka taloyhtiö, jos mikä, on eräs inhimillisen elämän nykymuodoista, ja sinällään siis kehittämisen arvoinen asia. Mutta talonkyylät eivät yleensä edes käsitä, mitä taloyhtiön sisäisen viihtyvyyden kehittämisellä tai yhteisöllisyyden tietoisella vahvistamisella ja vaalimisella tarkoitetaan. Kaikenlaiset kehittämiset ovat heille uhka. Ainoastaan pykälien tuntemus on kehittämisen arvoista.

– Jo ennen kuin talonkyylä ilmaisi itsensä, olin usein katsellut ikkunastani taloyhtiömme takapihalle. Siellä kallion alapuolella puun juurella on kauan sitten lahonnut ja nurmettunut hiekkalaatikko. Ja muistelen ensi kerran tämän talon nähdessäni, mieleeni nousseen kuvan Anubis-koirasta, kuolleitten jumalasta, muinaisten egyptiläisten haudanvartijasta.

 

 

 

 

 

 

 

 

. <?xml:namespace prefix = o />