Lohikäärme ja keiju

Olipa kerran keiju.

Keiju eleli onnellisena metsässään. Kerran kerätessään mustikoita keiju kohtasi lohikäärmeen. Lohikäärmeen silmät leiskuivat ja sen ääni oli käheä. Keiju pelästyi.

Mutta samalla keiju oli joutunut lumouksen valtaan. Lohikäärme oli karmea ja kaunis. Sillä oli kultainen keho ja siniset silmät. Se syöksi tulta.

Keiju laski tuokkosensa maahan ja lähestyi petoa. Lohikäärme kyyristyi ja perääntyi hieman. Keiju käsitti, että se pelkäsi häntä.

Keiju oli niin pieni, tuskin kukkasen kokoinen. Lohikäärme oli valtava, siirtolohkareen kokoinen.

Mutta se pelkäsi pientä keijua, ja keiju pelkäsi sitä. Ja kuitenkin molemmat olivat selittämättömän lumouksen vallassa ja se lumous veti heitä puoleensa, kohti suunnatonta vaaraa.

Tai niin he luulivat.

Keiju seisoi hievahtamatta suuren lohikäärmeen edessä. Yhtäkkiä keiju kohotti katseensa. Nyt he katsoivat toisiaan suoraan silmiin. Ne olivat siniset ja molemmissa oli kultaa.

Näkymättömät langat alkoivat punoutua yhteen heidän välillään. Jotain maagista tapahtui. Tuhannet tulikärpäset leijailivat heidän ympärillään ja metsä kietoutui kiinni.

Pelko oli poissa. He olivat turvassa.

Keiju kohotti kättään ja lohikäärme laski päänsä alas. Pikkuruinen keiju astui lähemmäs ja kosketti lohikäärmeen kaulaa. Lohikäärme sulki silmänsä ja murahti hyväksyvästi. Silloin keiju nousi sen niskan päälle ja istui alas.

Siinä he olivat hetken aikaa ihan hiljaa. Tulikärpäset leijailivat ja metsä oli huokaili. Hetki oli täynnä taikaa ja syvää rauhaa.

Viimein lohikäärme kohotti päätään ja levitti valtavat siipensä. Keiju kyyristyi, tarttui kiinni sen kaulaan ja kuiskasi: ”Lennä.”

Metsä aukeni, tulikärpäset hajaantuivat ja otus alkoi liikkua. Se nousi ylös, astui muutaman askeleen ja alkoi liikuttaa siipiään. Vauhti kiihtyi ja he kohosivat ylös, irti maasta kohti taivasta.

Siitä alkoi keijun ja lohikäärmeen matka.