Taikaelämän salaisuudet

On aika palata juurille. Taikaelämään.

Pakoilen aamua peiton alla. Puhtaiden, silitettyjen lakanoiden alla on lämmintä ja mukavaa. Vaivun uneen yhä uudestaan ja annan maailman vaatimusten odottaa. Ihanaa ja kamalaa. Ahdistus alkaa kasvaa vatsanpohjassa, eikä peiton vetäminen korviin saa sitä katoamaan.

Lopulta on pakko nousta ruokkimaan kissa. Verhojen lomasta näen punaisena hohtavan pakkasauringon. Pakkaan uimakassin ja vedän toppahousut jalkaan. Kävelen sillan yli uimapaikalle. Joki höyryää ja aurinko hohtaa punaisena talojen takana. Kylmä ilma kipristelee poskia. Pukukopilla on iloisia naisia, jotka varoittelevat jäisestä laiturista. Laskeuduin jäisiä portaita pitkin veteen ja otan muutaman vedon. Kohotan kädet pinnan yläpuolelle ja aika pysähtyy. Höyryävä vesi, punainen aurinko, hengitys. On vain nyt.

Kun nousen vedestä, olo on voittamaton. Parasta mitä ihminen voi itselleen tehdä on mennä avantoon, totean astuessani pukukoppiin. Kaikki tuntuu helpolta. Ideat alkavat pulputa. Jokainen solu tuntuu olevan elossa. Minä olen elossa.

Peiton alla on mukavaa ja lämmintä, mutta ei loputtomiin.

”Ahdistusta kohti pitää mennä aggressiivisesti. Suoraan päin, vaikka pahalta tuntuisi.”

Taikaelämän salaisuus nr. 1: kohtaa ahdistuksesi. Mene kohti sitä mikä vastustaa ja asioita alkaa tapahtua.