Luen tenttiin. Kirjassa esitetään ajatuksia siitä, mistä taiteen opettamisessa on kyse. Mistä edes taiteessa on kyse? Miten voi opettaa jotain niin hahmotonta?

Kyse on yhden kirjoittajan mukaan tradition ja uuden luomisen kohtaamisesta. Virheen mahdollisuudesta.

Mikä on virhe?

Kirjoittajan mukaan poikkeama, joka koettelee yhteisön normeja.

Opettaja on se, joka mahdollistaa virheen syntymisen. Luo puitteet ja tilan virheelle.

Kuulemma taideopetuksen tehtävä on virheiden havaitseminen, salliminen ja jopa nostaminen vallitsevien käytänteiden haastajaksi.

Kaikki mitä luen on kovin hienoa ja ylevää. Entä jos vaan tartutaan kynään tai pensseliin ja katsotaan mitä tapahtuu? Unohdetaan kaikki hienot tavoitteet. Ehkä tuo kaikki edellä kuvattu tapahtuu sitten itsestään, kun ei ole mitään odotuksia tai oikeita vastauksia.

Ehkä.

Lähde: Taiteen jälki, 2011, Riku Saastamoinen: Virhe taidepedagogiikan tehtävänä

Olen valmistumisen kynnyksellä.

Kuten tenttikirjassa sanotaan, taide on elämänmittainen matka. Suhde taiteeseen ja taidekäsitys muovautuu läpi elämän.

Minulla on lähinnä hämmentynyt olo. Mielessä tuhat kysymystä. Tämä on tuttua.

Kuten viisas ystäväni sanoi, elämä on jatkuvaa oppimista ja epävarmuuden sietämistä. Valmista ei ole olemassa. Ja niin se on.

Uteliaisuus kai se on mikä ohjaa ja elämännälkä.

Välillä tuntuu, että teoria tulee korvista ulos. Kaipaan käytäntöä. Mutta jospa sitä sitten seuraavaksi. Niin, että taas kaipaa teoriaa.

Minä toivon kaaosta ja kapinaa, ensi askelten vapinaa, rumpujen pärinää, ikinälkäistä elämää, koskien kohina, selkäni värinää, rakkautta repivää, toivon huomisen tulevan, soihtujen korkeina palavan, taivaan täydeltä satavan, koko pitkää sinfoniaa.

Eläköön ei historia vaan tulevaisuus.