Olen lomalla.

Työarki alkoi toden teolla väsyttää. Se on raskasta!

Se, mikä on kenellekin raskasta vaihtelee. Ja samoin se, miten kukakin palautuu ja elpyy.

Minä palaudun, kun saan omaa aikaa. Kun saan olla rauhassa maailman vaatimuksilta ja elää omassa rytmissä.

Siitä kai ne fantasiat erämaamökkiin muuttamisesta tulevat, kun oikein väsyttää.

Suorittamiseen, miellyttämiseen ja perfektionismiin taipuvaisena, minun on PAKKO saada välillä tilaa ja aikaa.

Sielu huutaa; ANTAKAA MUN OLLA RAUHASSA!

Omasta tilasta pitää välillä taistella. Vaikka sitten itsensä kanssa.

En usko, että loputtomalla raatamisella saavutetaan mitään hyvää.

Mutta miten voisin elää niin, että sielun ei tarvi alkaa karjumaan ja silti pysyä mukana tässä yhteiskunnassa.

Vai onko pakko muuttaa pakettiautoon ja ajaa auringonlaskuun? Kun sekään ei oikein houkuta.

Kait se salaisuus on rakentaa semmonen paletti, jonka kanssa on hyvä elää. Se on mahdollista.

Huh, mihin höpötykseen tää elämä enimmäkseen menee.

Minusta alkaa tuntua, etten jaksa enää mitään turhaa höpötystä.

Mutta pakko sitä on vaan jaksaa, jos jotenkin haluaa olla tässä mukana.

En halua lykätä mitään asioita. Mutta jotku on vaan niin vaikeita, eikä ne ratkea millään taikakonsteilla.

Mua surettaa monet asiat. Miks tää elämä on tämmöstä.

No siks.

Miksi sitä pelkää asioita? Todellisten ajatusten ja tuntojen jakamista. Mikä siinä on? Miks me ollaan tämmösiä?

Onko se vaan sitä, että opettelee hyväksymään. Se on vaikeaa. Haluaisin korjata kaiken.