Pieni kuolema (mutta ei se)

Parisuhteeni päättyi. Alkoi loputtomalta tuntuva luopumisten kavalkadi, joka ei ole päättynyt vieläkään. En ollut tuntenut aiemmin sellaista surua. Enkä vihaa. Hetken aikaa tuntui, ettei millään ole enää mitään merkitystä.

Kunnes…

Ero on kuin kuolema. Puolisoni muuttuu toiseksi, katoaa. Häntä ei ole enää olemassa samanlaisena. Eikä oikein minuakaan. Se herättää sellaista surua, joka ei ihan äkkiä mene pois. Ei ehkä ikinä.

Kun henkinen kipu hellittää, valo alkaa pyrkiä sisään. Prosessi ei mene suoraan, se aaltoilee. Juuri kun pääsen pinnalle, jokin kiskaisee pimeyteen ja siellä ollaan taas. Mutta pikkuhiljaa aallokko tyyntyy ja sitä on seesteisellä ulapalla.

Myrskyjä on vielä tulossa.

Purjehdin rohkeasti eteenpäin.