Rakkaus Pariisissa

Siskoni löysi synnyinkaupunkini kirjaston poistolaarista kirjan ja osti sen minulle. Rakkaus Pariisissa (2000, Heidi Liehu) on nimensä mukaan erään rakkauden tarina, joka tapahtuu Pariisissa.

Mitä haluan sanoa tästä kirjasta? Mitä se minussa herätti?

Kirjan lukeminen oli terapeuttinen kokemus. Päähenkilö tapaa miehen elokuvateatterin jonossa. Intohimoinen rakkaus alkaa. Rakastuminen on kokonaisvaltainen elämys.

”Silkka ulkoinen viehättyminen satunnaisesti kohdattuun mieheen muutti elämäni sen perustoja myöten. Ei ulkoisesti vaan sisäisesti.”

Hullaantuminen pyyhkii tieltään kaiken muun.

”Kun käteni oli hänen kädessään kävellessämme pitkin Seinen pimenevää rantaa, lepakoiden äänettömästi suhahdellessa siltapenkkojen yllä, ymmärsin, että olin elänyt elämääni kuin kuollut. Vasta nyt minut oli kytketty universumin perusvoiman yhteyteen.”

Kirja kuvaa tuskallisen suloisesti rakastumisen pakkomielteistä tilaa. Menettämisen pelko astuu kuvaan heti rakkauden alettua. Mies, Luc, näyttäytyy päähenkilölle puutteissaankin täydellisenä. 

”Minulle riitti, että sain katsella hänen kasvojaan, poskipäitään, vihreitä silmiään, tai koskettaa hänen sormiensa päitä. Ajattelin: tämä oli kaikki mitä koskaan toivoisin. Tämä kätketty aarre oli odottanut minua kaikki nämä vuodet aina tähän kolmenkymmenen neljän  vuoden ikään saakka. 

Jos elämänvoima, josta en ollut ollut tietoinen, sammuisi, jos virta katkaistaisiin, minusta tulisi jälleen kuollut – mutta nyt pahemmalla tavalla kuin ennen, nyt olisin tietoinen kuolleena olostani.

…

En voisi palata Pariisiin jos menettäisin tämän yhden miehen kolmesta miljoonasta, jotka vaelsivat sen kaduilla.”

Rakkaus saa koko olemassaolon tuntumaan erilaiselta kuin ennen. 

”Koko olemassaolo tuntui hyväksyvän minut ja sulkevan minut ystävyyteensä. Kaikki minkä ymmärsin enne olleen selin, oli nyt kääntynyt minuun päin. Montparnassen tornilla, sateella, yön valoilla, kellastuvilla puilla tuntui olevan kasvot jotka katselivat minua hymyille. Mutta tätä en tietenkään sanonut Lucille.” 

Rakastuminen on jotain mikä saa kertojan pakkomielteen valtaan. Se on jotain niin suloista, että vain sillä on merkitystä. Hän haluaa omistautua vain tälle hetkelle, ”jota vasten halusin haaksirikkoutua.” Kuin hän ei enää välittäisi mistään, hän haluaa vain tarrautua ihanaan tunteeseen, jonka rakastuminen herättää. Kaikki muu on laimeaa, vailla syvällistä merkitystä. 

Suhteen päättymisen enteet alkavat kyteä kertojan mielessä, kun aikaa kuluu. 

”Aloin tuntea vähitellen, että ehkä vain vauhti pitäisi meidät lopulta yhdessä – kuin yhdessä ilmaan singotut esineet pysyisimme toistemme tuntumassa, mutta mitä kauemmin aikaa kuluisi, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tiemme eroaisivat.”

Eräänä päivänä Montparnassen hautausmaalla kävellessään kertoja miettii: 

”Rakkauden elämänvoima vaatii mysteerinsä ratkaisijoiksi aina kahta ihmistä, paetakseen sitten, jättääkseen jälkeensä sen hedelmänä uusia ihmisiä etsimään toistensa silmistä sitä mikä on salattua ja pakenee.

Rakkaus kuluttaa ihmiset säälimättään välineenään elämän jatkumiseen.”

Rakkaus loppuu yhtä vaivihkaa kuin on alkanutkin. ”Intohimon kellokortti” on leimattu ja se alkaa sammua. 

Rakastuminen ja siitä alkava pysyvä onni on myytti, jota jotkut elokuvat, kirjat ja laulut ylläpitävät. Rakkaus Pariisissa ei ole sellainen kirja. 

Dokumentissa Paul Auster ja unelma demokratiasta kirjailija Siri Hustvedt kertoo suhteestaan Paul Austeriin: ”Kuka tietää miksi ihminen ihastuu toiseen? Yhden tärkeän asian osaan sanoa: ihmiset muuttuvat. Minä en tietenkään ole sama ihminen kuin olin 27-vuotiaana, eikä Paul ole sama kuin hän oli 34-vuotiaana. Kaikkien pitkien ystävyyksien ja rakkaussuhteiden on muututtava. Suhdetta on jatkuvasti muutettava tapahtumien mukaan. Emme ole muuttumattomia. Usein oletetaan virheellisesti, ehkä Hollywoodissa enemmän kuin oikeiden ihmisten parissa, että saavutettaisiin pysyvästi jokin onnellisuuden tila. Ei elämä mene niin. Mitä paremmin sen sisäistää, sitä paremmin ihminen voi. Elämä on jatkuvaa liikettä kuolemaan saakka.”