Aamulla kun heräsin, katsoin ikkunasta ulos ja avasin ikkunaoven. Syksysää: viileä tuuli, hienoinen syksyn tuoksu ja hiljaisuus.

Vuodenaika vaihtuu hiljalleen, oh no vai yes? Heinäkuun puolivälissä ajattelin, että ei, ei, ei, miksi kesä ei voi jatkua loputtomiin, en halua kohdata syksyä. Mutta onhan syksy tunnelmallista, siinä on jotain mystistä. Saa alkaa sytytellä kynttilöitä iltaisin, tehdä omppupiirakkaa ja juoda teetä. Syksy tuo mukanaan myös tietyt rutiinit elämään, mikä lopulta on kivaa ja antaa energiaa. Ensi viikolla alkaa minulla treenitunnit ja sitä seuraavalla opetukset. Kyllä, kaivattuja rutiineja, vaikka hetken voisinkin viekä jatkaa kesän rentoilua.

Lapset kasvavat hurjasti kesän aikana. Muistan itse, kun kesän jälkeen oli aina vähän jännittävää mennä kouluun. Ymmärsin itsekin, että pikku Jutta oli vähän varttuneempi Jutta aina joka kesän jälkeen. Kesällä oli aina tapahtunut kivoja asioita, uusia kokemuksia ja kasvua. Mutta hei, kyllä aikuisiälläkin tapahtuu kasvua kesäisin.

Kesän alussa otin tietoisesti asenteen, että haluan olla avoin. Ensimmäisestä blogipostauksestanikin sen voi aistia. Olen halunnut olla avoinna kasvulle, mitä se sitten ikinä onkaan ollut. Reilu pari kuukautta ei ole pitkä aika elämässä, mutta jotain on kesällä ehtinyt tapahtua. Täytyy myöntää, että toivoin kesältä myös hauskoja seikkailuja ja uusia kokemuksia uudessa kotikaupungissa. Niitäkin tuli, mutta kesä ei ole ollut niin extreme kuin haaveilin. Eipä se kyllä haittaa. Tämä kesä on ollut ennen kaikkea levon ja rauhallisuuden aikaa, mistä varmasti kiitän itseäni jälkeen päin. Etten turhaan ole hötkyillyt ja turhautunut kun ”mitään siistiä ei tapahdu”. Sen sijaan ajatukset ovat ehkä vähän selkiytyneet tulevasta ja asiat ovat saaneet selkeämmän tärkeysjärjestyksen. Ehkä olen valmiimpi ja energisempi uusiin syksyn koitoksiin, ehkä olen saanut myös muutaman ystävän. Kesän aikana olen ollut myös onnellisempi kuin muistan aikoihin olleeni. Se jos mikä on mahtavaa.  

Tällä viikolla instagramini mukaan useat kaverit ovat olleet mustikassa. Pitihän sitä sitten itsekin lähteä. Kun google ei kertonut minulle Helsingin mustikkapaikkojen sijaintia, suunnistin lähimpään metsän tapaiseen. Ei mustikan mustikkaa. Olin juuri lähdössä metsästä pois, kun suuret vadelmapensaat avautuivat eteeni. Oi nam, parempaa kuin mustikat! Puolessa tunnissa löytyi ainakin puoli litraa vadelmia. Vadelmia poimiessani muistui mieleeni iskän hieno marjavertaus. Vertaus kertoi muistaakseni hilloista, mutta sama pätee vadelmiin. ”Kun marja on kypsä, se on valmis poimittavaksi. Ennen se ei suostu irtoamaan varresta ja toisaalta ylikypsää mädäntymispisteessä olevaa marjaa ei tee mieli edes poimia.”

Aika aikansa kutakin. Turha siis hätäillä, kun asiat aukenevat ajallaan. Nyt minä ryhdyn koristelemaan jääkaapissa odottavaa vadelmatuorepuuroa ja keittelemään syysteetä.

– Jutta