Häpeästä

Kesä käsillä

Kun lähdin vaihto-opiskelemaan Budapestiin viime vuoden elokuussa, jouduin kohtaamaan luonnollisesti monia uusia asioita. Ennen lähtöä pelotti mitä tuleman pitää ja mielessä oli miljoona kysymystä. Pelonsekaisesta jännityksestä huolimatta sisimmässä oli kuitenkin tunne, että kaikki menee hyvin ja on tulossa elämäni paras lukukausi. En tiedä oliko paras, mutta ainakin kasvattavin.

Budapestissa vastassa oli erilainen kulttuuri, mikä tuntui erittäin oudolta ja turvattomalta. Ensimmäiset kolme viikkoa olivat henkisesti niin rankkoja, että en saanut enää nukuttua ja itkin monesti päivässä pienistäkin asioista. Olin joutunut liian paljon jaksamaan yksin ja minusta tuntui, että luhistun. Lähdin Helsinkiin tuulettumaan siskon luokse viikonlopuksi ja se auttoi. Viikonlopun jälkeen olikin hyvällä tavalla jännittävää palata takaisin Budapestiin, uusin voimin seikkailuja kohti.

Neljä kuukautta Budapestissa teki minusta rohkeamman. Alun sopeutumishaasteista ja ulkopuolisesta olosta johtuen aloin taistella häpeää ja riittämättömyyden tunnetta vastaan. Tai oikeastaan aloin opetella ”taistelemaan”. Alla katkelma päiväkirjastani vaihdon alkuajoilta. Karun kuuloista, mutta totta minulle.

26.9.2016

I feel myself totally outsider. Mun kämppikset on ihan erilaisia kuin mä, koulukamut puhuu vaan unkaria ja opet myös. Tunnilla mua ei huomioida. Oon ilmaa ja samaanaikaan mua tarkkaillaan. Nettikään ei toimi, et voisin olla yhteydessä rakkaisiin. Musta tuntuu et mua vihataan ja oon epätoivottu joka paikassa. Hirvee olo. Tekis mieli itkeä, mutta kyyneleet ei tule. Esitän, että kestän, että ei tunnu missään. -  - Mua pelottaa. Mä en pysty. Mä oon heikko. Tuntuu vaan niin sairaan pahalta. Sairaan pahalta.

Tunne siitä, että ei ole hyväksytty, on ollut koko elämäni ajan suurin pelko ja varjostaja. Budapestissa tämä tunne kärjistyi niin pitkälle, että aloin pikkuhiljaa tajuta ja oppia, kuinka naurettavan väärä ajatus se on. Nykyään voin jo nauraa sille, että treenasin melkein aina lämmittelyvaatteissa, enkä pystynyt välillä katsomaan itseäni peilistä tanssisalissa, koska häpesin. Muistan, kun yksi päivä katsoin muita tanssijoita salissa ja mietin kuinka kauniita ja taitavia he ovat. Tajusin, että ainut mikä heidän kukoistamista varjostaa, on pelko epäonnistumisesta ja sen myötä omien taitojen vähätteleminen. Näin itseni heidän joukossa. Tajusin, kuinka typerää on alistua elämään epäonnistumisen pelosta käsin, häpeästä käsin.

Budapestin ajoilta päiväkirjani on täynnä pohdintaa ja ajatusten taistelua siitä, mikä on oikeasti tärkeää niin elämässä kuin tanssissa. Pohdin, että voinko olla tanssija ilman tanssijan identiteettiä. Voinko olla 100 % tanssija, jos en anna tanssiasioiden 100 % määritellä minua. Miltä tuntuu ja näyttää tanssia täysillä, itsensä likoon laittaen, virheitä tehden, niistä välittämättä ja arvioivista ulkopuolisista välittämättä? Mielestäni se tuntuu hyvältä ja näyttää kauniilta, aidolta.

Tanssijan tulee olla esillä, sillä tanssi on esiintyvää taidetta. Jos häpeää itseään, on erittäin vaikeaa olla esillä ja tanssia. Häpeä on tunne riittämättömyydestä ja huonommuudesta. Tanssijat kokevat usein riittämättömyyttä ja huonommuutta. Selkeä ristiriita…

Nykyään en jaksaisi enää hävetä, suostua häpeän tuomaan kahleeseen ja rajoitteeseen. En sano, etteikö minua koskaan hävettäisi. Useinkin, ja se on hyvin luonnollista, mutta opettelen nostamaan pääni häpeän yli. Joskus häpeä tietenkin myös on hyvä asia ja ojentaa oikeaan suuntaan, jos on esimerkiksi kohdellut toista ihmistä väärin. Mutta jos häpeä kohdistuu esimerkiksi omaan kehoon tai persoonaan, voin sanoa että siihen ei tarvitse suostua.

Meinasi muuten alkaa hävettää tämän kirjoituksen julkaiseminen. Mitä jos joku kokee myötähäpeää, kun häpeästä kirjoittelen? Sitä suuremmalla syyllä haluan tästä kertoa! Toivottavasti joku muukin haluaa nostaa minun kanssa päätä ylöspäin.

 

- Jutta

Kommentit

juttamaarit
Kesä käsillä

<3 Riikka

Kommentoi