Minun on pakko kirjoittaa

Törmäsin somessa vuosi-pari sitten aloittavan kirjailijan julkaisuun hänen kirjoitusmatkastaan. Olin pienessä maistissa ja oma suuntani oli hakoteillä ja unelmointi herkässä, joten rohkaistuin laittamaan hänelle viestiä. Halusin tukea, apua ja vinkkejä, miten päästä takaisin kynänvarteen kiinni. Tyyppi vastasi aivan ihanasti, että tärkeintä on kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Ja antaa muiden lukea tekstejäni. Niinpä. Ei auta kuin repäistä vuosia sydämeen ja sieluun juurtunut laastari ja avata itselle alusta, johon kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Julkisesti.

Läheisimmät tietää, että olen aina haaveillut kirjailijan urasta. Myöhemmin elämässä se muovaantui tavoitteeksi siitä, että julkaisisin edes yhden kirjan elämässäni. Voi että, miten monta muistoa kirjoittamiseen liittyy! Aloitin tuottamaan tarinoita jo ennen kuin opin kirjoittamaan, vanhemmat kirjoittivat ylös sitä mukaa, kun sanelin. Koulussa äidinkieli oli lähes aina pyöreä 10, ja pyysin monesti uutta vihkoa tarinoiden kirjoittamiseen, kun entinen loppui kesken jutun. Lukioon asti osallistuin kirjoituskilpailuihin ja tein suurella nautinnolla kaikki kirjoittamiseen ja tarinankerrontaan liittyvät projektit. Arvaatte varmaan, mitä tein vapaa-ajalla?

Ala-asteella kerroin pitkäaikaisimmalle ja tärkeimmälle opettajalleni, että haluan isona kirjailijaksi. Hän huomautti, että tulen tarvitsemaan oikean työn, turva-ammatin. Lapsena kommentti tuntui tietenkin suurelta vääryydeltä, mutta nyt ”aikuisena” olen kiitollinen. Hetken aikaa tunsin oloni petetyksi, sillä samainen opettaja kannusti minua aina kynän varteen melkein yhtä paljon kuin oma äitini. Nyt, maisterintutkintoa ja pian alkavaa personal trainer –koulutusta myöhemmin, olen hyvin tyytyväinen.

Opiskelu vei minulta lähes 10 vuodeksi motivaation ja jaksamisen omaan kirjoittamiseen, mutta nyt minulla on koulutus ja sen avaama tie, jota kulkea sekä vuoden päätteeksi pätevyys toiseen ammattiin. (Voi pojat, kouluttautuminen ja miksi se kannattaa tehdä ja miksi jopa ei, on kyllä sellainen aihe, johon haluan paneutua oman tekstin verran.) Ainiin, ja lähdinhän lopulta sitä paitsi opiskelemaan viestintätieteitä vain siksi, että halusin alalle, jolla saa kirjoittaa ihan sikana.

Nyt pää on opiskelusta suhtkoht palautunut ja töitä riittää, joten syitä kirjoittamistaukoon ei enää ole. Kuten jossain jo aiemmin mainitsin, on kirjoittaminen minulle se ykköskanava oman luovuuteni ilmaisemiseen. Nautin siitä suunnattomasti enkä halua ikinä lopettaa. Haluan kehittyä siinä ja saada jotakin joskus valmiiksi. Joten minun on pakko kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa.

-Enni