Törmäsin somessa vuosi-pari sitten aloittavan kirjailijan julkaisuun hänen kirjoitusmatkastaan. Olin pienessä maistissa ja oma suuntani oli hakoteillä ja unelmointi herkässä, joten rohkaistuin laittamaan hänelle viestiä. Halusin tukea, apua ja vinkkejä, miten päästä takaisin kynänvarteen kiinni. Tyyppi vastasi aivan ihanasti, että tärkeintä on kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Ja antaa muiden lukea tekstejäni. Niinpä. Ei auta kuin repäistä vuosia sydämeen ja sieluun juurtunut laastari ja avata itselle alusta, johon kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa. Julkisesti.

Läheisimmät tietää, että olen aina haaveillut kirjailijan urasta. Myöhemmin elämässä se muovaantui tavoitteeksi siitä, että julkaisisin edes yhden kirjan elämässäni. Voi että, miten monta muistoa kirjoittamiseen liittyy! Aloitin tuottamaan tarinoita jo ennen kuin opin kirjoittamaan, vanhemmat kirjoittivat ylös sitä mukaa, kun sanelin. Koulussa äidinkieli oli lähes aina pyöreä 10, ja pyysin monesti uutta vihkoa tarinoiden kirjoittamiseen, kun entinen loppui kesken jutun. Lukioon asti osallistuin kirjoituskilpailuihin ja tein suurella nautinnolla kaikki kirjoittamiseen ja tarinankerrontaan liittyvät projektit. Arvaatte varmaan, mitä tein vapaa-ajalla?

Ala-asteella kerroin pitkäaikaisimmalle ja tärkeimmälle opettajalleni, että haluan isona kirjailijaksi. Hän huomautti, että tulen tarvitsemaan oikean työn, turva-ammatin. Lapsena kommentti tuntui tietenkin suurelta vääryydeltä, mutta nyt ”aikuisena” olen kiitollinen. Hetken aikaa tunsin oloni petetyksi, sillä samainen opettaja kannusti minua aina kynän varteen melkein yhtä paljon kuin oma äitini. Nyt, maisterintutkintoa ja pian alkavaa personal trainer –koulutusta myöhemmin, olen hyvin tyytyväinen.

Opiskelu vei minulta lähes 10 vuodeksi motivaation ja jaksamisen omaan kirjoittamiseen, mutta nyt minulla on koulutus ja sen avaama tie, jota kulkea sekä vuoden päätteeksi pätevyys toiseen ammattiin. (Voi pojat, kouluttautuminen ja miksi se kannattaa tehdä ja miksi jopa ei, on kyllä sellainen aihe, johon haluan paneutua oman tekstin verran.) Ainiin, ja lähdinhän lopulta sitä paitsi opiskelemaan viestintätieteitä vain siksi, että halusin alalle, jolla saa kirjoittaa ihan sikana.

Nyt pää on opiskelusta suhtkoht palautunut ja töitä riittää, joten syitä kirjoittamistaukoon ei enää ole. Kuten jossain jo aiemmin mainitsin, on kirjoittaminen minulle se ykköskanava oman luovuuteni ilmaisemiseen. Nautin siitä suunnattomasti enkä halua ikinä lopettaa. Haluan kehittyä siinä ja saada jotakin joskus valmiiksi. Joten minun on pakko kirjoittaa, kirjoittaa ja kirjoittaa.

-Enni

Nämä sanat minulle sanottiin pariinkin otteeseen, toisella kerralla suomeksi. Ensimmäisellä kerralla olin hakemassa lääkärin apua 3 kuukautta myöhässä oleviin kuukautisiin (kyllä, tein myös raskaustestin, vaikka mahdollisuutta raskauteen ei oikeastaan edes ollut) ja yllättäen iskeneeseen akneen. Vuosi oli 2016, olin vaihdossa Hollannissa, ja ihan paniikissa. Puolet vaihtoajasta meni vähän pipariksi, kun stressasin tätä asiaa niin paljon. Alkuun en meinannut uskaltaa juoda alkoholia, kun olin varma, että nyt se vahinko kävi, ja huoli paistoi minusta varmasti kaikessa, mitä tein. Moni lohdutti, että todennäköisesti olin vaan niin sokissa ja stressissä elämäntilannemuutoksesta, mutta itse vaistosin joka solullani, että tässä on nyt jostain muusta kyse, ainakin osittain. Pidin sormet ristissä joka kerta, kun laskin housut istuakseni pytylle. Lopulta sain lääkkeen, joka käynnisti kuukautiset välittömästi. En ole eläissäni ollut niin helpottunut.

Kiitos terveydenhuollolle

Iso hatunnosto paikalliselle terveydenhuollolle siinä, että he halusivat tutkia asian mekkojen käynnistymisestä huolimatta niin pitkälle, kuin mahdollista. Minut passitettiin paikalliseen sairaalaan ultratutkimukseen gynekologille. Kokemus oli kaiken kaikkiaan kammottava ja oloni, noh, häpäisty. Se oli ensimmäinen kertani gynellä IKINÄ. Yhteistä kieltä oli hädin tuskin ja kylmänviileästi lekuri survaisi yhtä kylmän aparaatin alakertaani. Kotona soitin äidille ja minulta pääsi iso itku. Vasta takaisin Suomessa sain sairaalasta puhelun, että mitään ei löytynyt, ja sain hetkeksi huokaista helpotuksesta.

Kalvava ja epämääräinen olo kuitenkin jäi – olin pitkään tunnustellut yhteyttä kehooni ja aistinut, että joku on vialla tai hassusti. Niinpä soitin kesän jälkeen YTHS:lle ja vaadin, että asia tutkitaan vielä uudestaan. Hatunnosto myös YTHS:n yleislääkärille, joka otti huoleni tosissaan ja antoi lähetteen yksityiselle gynekologiasemalle. Sieltäkin sanottiin, että mitään ei löytynyt. Että kai se nyt oli sitten siinä. Suunnilleen samaan syssyyn vaihdoin pillerit hormonikierukkaan, koska pillerit tekivät minusta tunnottoman ja apaattisen masennusräjähteen. Kierukan asentoa kun kävin tarkistuttamassa toisella gynekologilla samalla gyneasemalla, sain kuulla sanat toisen kerran. Sieltähän ne sitten kolmannella kerralla löytyivät, selkeästi ultrassa nähtävät rakkulat molemmissa munasarjoissa. Tällöin sain kuulla, että aikaisemmilla kerroilla mitään ei ollut löytynyt, koska olin syönyt monta vuotta e-pillereitä.

Miten tästä eteenpäin?

Tieto oli suunnaton helpotus. En ollutkaan vain kuvitellut tuntemuksiani, ja nyt tiesin. Samalla sain tietopaketin siitä, mitä asialle voidaan – ja mitä ei voida – tehdä. Tilannettahan ei voida mitenkään muuttaa, mutta elämää sen kanssa voidaan helpottaa. Ylipainon välttäminen ja pääsääntöisesti terveellisten elämäntapojen noudattaminen oli jo minulle normijuttu, vaikka kehoni kerääkin helposti itseensä kaiken ylimääräisen rasvan. Eli check, tämä on minulle aika helppo juttu. Hormonaalisella ehkäisyllä voidaan puolestaan hillitä rakkuloiden muodostumista ja kasvamista, joten hyvä, että olin juuri ottanut kierukan. Check. Käyn vuosittain ultrassa perustarkastuksen lisäksi, se on viisasta ja tuo mielenrauhaa. Omat erilaiset kommervenkkinsä kaikki tämä aiheuttaa jokapäiväiseen elämääni, mutta niiden kanssa voi elää. Kaikille edellä mainitut helpotukset eivät kuitenkan onnistu tuosta noin vain, kaikki eivät esimerkiksi voi käyttää hormonaalista ehkäisyä.

Uskalla vaatia toista mielipidettä ja malta maksaakin vähän siitä, että tiedät, mitä kehollesi kuuluu, jos ilmaisen terveydenhuollon resurssit kunnolliseen tutkimiseen ei riitä. Esimerkiksi  YTHS:n yleislääkäri ei voi rakkuloita todeta, vaan siihen tarvitaan ultratutkimus. Muista kuunnella kehosi viestejä, sillä on tapansa kertoa, jos kaikki ei ole kunnossa. Vaikka toisaalta, tietoista yhteiseloa rakkuloiden kanssa on ollut pian kolme vuotta, enkä tunne oloani enää kovinkaan vialliseksi, ainakaan niin kovin usein.

Kiitollisuutta ja rakkautta siulta siun keholle,

-Enni