Viikonlopun hääkiireet ovat vihdoin ohi, ja äiti saateltu onnellisesti avioliiton toivottavasti hyvin auvoiseen satamaan. Kävin perjantaina fiksusti hankkimassa kinttuihin melkoiset itikanpuremat. Olinhan tietysti valinnut kaasonmekokseni melkoisen lyhyen version. Note to myself – ei kansallispuistovierailuja ennen kesähäitä. Mutta olipa ainakin näkymät kaikkien niiden paukamien arvoisia. Mutta ennen sitä tarinaa, palataanpa kahden viikon takaisiin tunnelmiin.

En pidä museoista. En sitten ollenkaan. Ehkä johtuu hieman levottamasta persoonallisuudesta. Huomioni kiinnittyy aina niihin olennaisiin osiin kuten kivoihin kattoparruihin tai ovennuppeihin. Sen sijaan tykkään arkkitehtuurista ja katutaiteesta. Ehkä ulkoilman tuomat virikkeet, äänet ja tuoksut, helpottavat myös keskittymistä. Lievä levottomat jalat syndrooma, i know. Erityisesti katutaide on lähellä sydäntä, ja onneksi Helsingistä löytyy aika ajoin kivoja ihmettelynaiheita.

Olen kuullut ensimmäisen kerran tarinoita Kruunuvuoren huvila-alueesta jo vuosia sitten, mutta vasta toissa lauantaina pääsin vihdoin kamerani kanssa paikan päälle. Upeita hylättyjä huviloita ränsistymässä luonnon armoilla. Aika villi ja aavemainen tunnelma. Välillä myös lahojen portaiden ylöskipuaminen aiheutti hieman sydämentykytyksiä. Katutaiteen ystävälle unelmapaikka. Valokuvaajalle löytyy kivoja kontrasteja. Villi luonto ja ihmisasutuksen surulliset rippeet. Voi vain kuvitella minkälainen paikka alue on ollut loistonsa huipulla. Nyt se saa ainakin vielä toistaiseksi lahota rauhassa täysin unohdettuna.

P.s Jos retkeilyn jälkeen yllättää nälkä, löytyy Helsingin paras pizzeria aivan nurkan takaa Jollaksesta. Ihana Fornitaly on auki vain viikonloppuisin.