Marhaban bik vaan

Musta tuntuu, että opin täällä kaikkein eniten kärsivällisyyttä. Ensinnäkin on se paljon puhuttu aikakäsitys. Mutta erityisesti tän kielen oppimisen kanssa mun kärsivällisyys on koetuksella. Rehellisesti, multa meinaa edelleen lentää kirjat seinään melkein joka päivä. Tuntuu, että aina kun opin jonkun asian, siihen on poikkeus. Ja sitten vielä se amiia. Eilen esimerkiksi opin, että peitto on amiiaksi haram. Niinkuin haram haram. Sanat kirjoitetaan samalla tavalla, حرام، mutta peitto lausutaan nopeasti heram ja haram haraaaaam. Lempparijuttuja on ehkä se, että oon toivottanut kaikille pavun tuoksuista aamua, koska täällä on täällä on tapana sanoa sabaha ful, eli kukan tuoksuista aamua huomeneksi, mutta mä olen iloisesti toivotellut sabaha fuul. Fuul tosiaan tarkoittaa papua.

Olen todella huono tekemään asioita, joissa olen huono. Yleensä keskityn tekemään sellaisia juttuja, jossa olen jo valmiiksi hyvä, koska turhaudun niin nopeasti. Eli käytännössä olen epämukavuusalueellani aikalailla jatkuvasti tämän kielen kanssa. Välillä mietin, että mikä kuningasidea oli lähteä tämän tempperamentin opiskelemaan alusta yhtä maailman vaikeinta kieltä. Erityisesti silloin, kun mun kaverit täällä päättää tentata, millä tasolla arabiani on. Alan pikkuhiljaa uskoa, että se johtuu viihdearvosta, joka tulee turhautumiskohtauksistani. Vihainen hassun näköinen tyyppi huutamassa ” KHALAS ALREADY GUYS!!1!” on kieltämättä varmaan aika huvittava näky.

Nojoo, pikkuhiljaa! Toisaalta mikään ei voita sitä onnistumisen tunnetta, kun osaankin neuvoa taksikuskin kotiin, tai kirjoitan kokonaisen tekstarin ilman Googlen kääntäjää. Uskon vakaasti olevani rauhallisuuden mestari tullessani täältä kotiin! (Jos tulen kotiin, osa mun sydämestä on jäänyt Ammaniin jo tosi tiukasti.)

//Kuvillahan ei ole mitään tekemistä tekstin kanssa. Ne ovat Ammanista ja Kuolleelta mereltä. Paitsi, että ehkä kuva aavikosta kuvastaa hyvin mun olotilaa kielen kanssa. Tuolla vuorien takana on tyydyttävä kielitaito.