Läski

Helsingin Sanomien NYT -liitteessä (http://nyt.fi/20130322-viidessae-vuodessa-58-kiloa-lisaeae-todella-lihava-vihaa-sovituskopin-peiliae/?=1) oli tänään mielenkiintoinen ja melko oivaltava kirjoitus lihavasta ihmisestä, tytöstä nimeltä Venla. Jutun luettuani minun kävi Venlaa sääliksi. Samaan aikaan mietin Suomen ylipainoisia yleensä, ja mietin miksi heidän elämänsä on menee niin kuin menee.

Kuulun siihen normaalipainoisten ihmisten ryhmään, joka suhtautuu ylipainoon jokseenkin negatiivisesti. Miten voi syödä jatkuvasti enemmän kuin tarvitsee, vaikkei kärsi psyykkisestä tai fyysisestä sairaudesta? Miksi onnellinen ihminen ahmii? Miksi hän ei noteeraa ruumiinsa hätähuutoja,  merkkejä sen pahoinvoinnista?

Kausittaisen lihavuuden ymmärrän helpommin. Siis vaikka sellaisen, että vuoden aikana lihoo masennuksen takia viisi kiloa tai lapsen saatuaan kymmenen kiloa. Näistä voi halutessaan hankkiutua eroon myöhemmin. Mutta nämä ihmiset, jotka jatkavat ylensyöntiä vuodesta toiseen ja elävät ylipainoisessa ruumiissaan – miksi?           

Huomiona tähän väliin, että en pidä ylipainoisina pyöreitä miehiä tai muodokkaita naisia. Puhuessani ylipainoisista tarkoitan siis oikeasti, että sitä läskiä on kertynyt. Voin kylläkin avoimesti myöntää ihailevani enemmän hoikkia kuin pyöreitä ihmisiä. 

Ruumis ja sielu (kyllä, uskon sielun olemassaoloon) kuuluvat ihmisessä yhteen. Ylensyöntikin on siis pohjimmiltaan korvien välissä.

Laihtuminen on vaikeaa, uskon sen. Juuri siksi, että kaikki on korvien välissä: itsekuri on ihmiselle yksi vaikeimmista asioista ikinä. Suurempana ongelmana liikalihavien laihtumisessa pidän kuitenkin tahdonvoiman puuttumista. Tahdonvoima on nimittäin se potku, joka saa ihmisiä tekemään asioita, vaikka he eivät aivan luottaisikaan omiin kykyihinsä tai positiiviseen lopputulokseen. Miksi te Suomen lihavat ette tahdo enemmän?

Ihmisiä on henkisesti vahvempia ja henkisesti heikompia. Itse olen vahva, enkä arvosta heikkoutta. Ymmärrän sitä, mutta en silloin kun se liittyy omaan kehoon, jonka herrana jokaisen pitäisi olla. Se, että henkisesti terve ihminen on tyytymätön omaan ylipainoiseen vartaloonsa eikä tee asialle mitään, ei mene minulle järkeen. Ei mitenkään.

Lyön vaikka vetoa, että suuri osa Suomen ylipainoisista rypee itsesäälissä (toki itsesäälissä rypevät eri syistä monet muutkin). Se on muuten toinen asia, jota inhoan. Siispä syyllistyn siihen myös itse toisinaan. Itsesääli tiivistyy oikeastaan lausumaan ”kukaan ei rakasta mua”. Ylipaino-itsesääli tiivistynee lausumaan ”kukaan ei estä mua syömästä tätä pizzaa”. 

Venla vaikutti NYTin jutussa kiltiltä, fiksulta ja  mukavalta tytöltä. Hänen blogitekstinsä ovat myös mielenkiintoisia. Venla, jos luet tämän, tämä ei ole rienaus sinua tai painoasi kohtaan. Tämä on normaalipainoisen ihmisen mielipiteen ilmaus ylipainoisista ihmisistä.

Tiedän, että tekstini mahdolliset lukijat miettivät ensin, olenko relevantti kailottamaan mielipiteitäni jos en ole koskaan ollut lihava enkä yrittänyt laihduttaa. En ole koskaan ollut lihava, joskin olen lihonut toisinaan kuten lähes kaikki ihmiset. Ja sitten taas laihtunut. Aineenvaihduntani on luonnostaan nopea ja olen aina rakastanut liikkumista. Niin, ja syön elääkseni. Elämäni pääsisältö muodostuu muustakin kuin ruuasta.

Silti olen sitä mieltä, että voin sanoa ääneen mitä ajattelen – tai oikeastaan, mitä koko länsimainen hyvinvointiyhteiskunta tuntuu ajattelevan.