Älytöntä

Eilen töistä Helsingin Hakaniemestä päästyäni lähdin pilates-tunnilleni Kaartinkaupunkiin. Matkustin metrolla. Välillä kävelin ulkona. Yhtäkkiä havahduin siihen, että kävelin päin turistiopastetta. Syy: selasin puhelintani.

Meistä todella moni älypuhelimen omaava tietää, mistä puhun. Oma luuri on niin kiinnostava, että siitä on vaikea päästää irti edes oman turvallisuuden takia. Jotakin on pahasti vialla, jos olet yhtäkkiä kävellyt puhelin kourassasi kaupungin toiselle  laidalle tietämättä, miten sinne päädyit. Huolestuin omasta hyvinvoinnistani ihan oikeesti. 

Eikä kyse ole suinkaan pelkästä hyvinvoinnista ja turvallisuudesta, vaan oikean sosiaalisen elämän kuolemisesta. Tiedän, että aihe ei ole uusi, mutta se on sitäkin tärkeämpi: elämme nykyään vähintään puolet elämästämme verkossa, enkä todellakaan ole varma, että tämä on hyvä asia. Koska verkkoon ei enää ”mennä”, kuten ennen muinoin kalliiden laajakaistakustannusten aikaan, vaan siellä ollaan koko ajan, vähenee se oikea elämä entisestään. Facebook on sekä hyvässä että pahassa ahmaissut sosiaalisen elämäni. Muistan ne liikuttavat varhaisteiniajat, kun seikkailin Kissin chateissa. Silloin sosiaalisia kontakteja haettiin verkosta nimimerkillä prettygirl86 tai muuta ihanaa. Ne olivat aikoja ne!

Saman  päivän iltana tapasin kaverini ja sovimme, että jos mennään yhdessä syömään tai juomaan, luurit pysyvät laukuissa. Mikään ei näytä surullisemmalta kun kaveriporukka oluella kaikki älypuhelimiaan selaten. Miksi edes tavata, jos on kivempaa räplätä Facebookia?