Lauluista

Kun kuuntelee tuntematonta soittolistaa, jossa on satoja lauluja, törmää välillä sattumalta sellaisiin, joissa on jotain niin kaunista, ettei niihin voi kuin rakastua. Siinä ei oikein tiedä, että pitäisikö tarkistaa laulun nimi ja tallentaa se omalle listalle vaiko kuunnella se loppuun ja siirtyä seuraavaan. Jos sen tallentaa tai painaa mieleensä, sitä luultavasti kuuntelee niin pitkään, ettei tahdokaan kuulla sitä enää ikinä. Jos taas laulun nimi jää mysteeriksi, voi olla, ettei sitä kuule enää koskaan, mutta ajatus siitä luo hetkeen sellaisen kiehtovan tunteen kaiken hektisyydestä. Eikö ihan just näin voi käydä myös ihmisten kanssa?

Pystyn kuvittelemaan tällaisen tilanteen esimerkiksi jonkin Keski-Euroopan kaupungin metroon, sillä näin kävi mun ystävälle viime vuonna Nizzassa, kun ranskalaispoika kehui hänen sinisiä silmiään. Tänä vuonna hän on menossa sinne uudestaan ja miettii, miten hauskaa olisi törmätä uudestaan. Ja tapasinhan mäkin yhden aika kivan britin Japanissa, ja vaikka meidän välillä oli jotain, niin en koskaan kertonut sille mun ajatuksia ääneen. Niinpä me ei varmaan enää ikinä tavata, mutta ainakin mulle jäi mainioita muistoja. Niin, ja myös laulu, joka aina saa mun ajatukset siirtymään Japaniin – WALK THE MOONin Shut Up and Dance.

Kaikki nää ovat ihmisiä, jotka voivat soida mun soittolistalla vaikka ihan loppuun saakka, ja joihin liittyy monia muistoja ja lauluja. Lukuun ottamatta siis noita randomjapanilaisia, niistä mä nyt vaan satuin ottamaan kuvan ja sit mä satuin laittamaan sen tuohon kollaasiin.