Kattokaa, tuolla menee Lotta!
Mietin tosi pitkään, että mihin voisin purkaa mun jäätävän, päivittäisen ajatustulvan, ja oli kyllä mainio ajatus perustaa pitkästä aikaa blogi. Kirjoitan jo kolmatta postausta putkeen, ihan vaan koska mä voin ja koska mun melkein on pakko, kun näitä mietteitä vaan tulee ja tulee. Aika siistiä, musta tuntuu, et tää on nyt se sellainen flow.
Koko luokka sai viikoksi testiin aktiivisuusrannekkeet, joten sellainen killuu munkin ranteessa nyt kuudetta päivää. Tää on vähän hölmö kapistus, sillä vanhana mallina se reagoi vain käden liikkeeseen, joten esimerkiksi kuntosalilla käynnistä ei aktiivisuutta ropise (tämä tosin ei perustu omaan kokemukseen). Sitten taas neulominen tai koiran rapsuttelu on rannekkeen mielestä huippu-urheilua.
Laitteen epäpätevyydestä huolimatta se on antanut vähän kuvaa mun epäliikunnallisuudesta. Pääasin oon ollut sujut sohvaperunaolemukseni kanssa ja ajatellut, että jos pysyn terveenä ja hoikkana, niin ei kai sillä kunnolla niin väliä. Lumilautailu on ainut löytämäni laji, josta saan kunnon kiksit, ja mun kaveriporukka koostuu melko samanlaisista ihmisistä. Miksi sitä turhaan itseään kituuttamaan, mä oon ajatellut.
”Ja sitä paitsi”, ajattelin, ”kyllähän mulla tulee päivän aikana hyötyliikuntaa”!
Niin joo, 14 minuuttia, kertoi ranneke ekana päivänä. Vaikkei se ihan koko totuus olisikaan, niin aika kauas jäin silti 2 tunnin suosituksesta ja myös 60 minuutin tavoitteesta. Kun ajattelen sitä, niin yhtäkkiä olo on kamalan raskas ja tekee mieli juosta tai pomppia – mutta niin, se on yhä aika tylsää. Terveys ja hoikkuus ei varmaan vaadi paljoa 15-vuotiaana, mutta mitä, jos sen eteen pitää tulevaisuudessa tehdä enemmän töitä?
Sunnuntaina sitten kuitenkin lähdin sille epätavalliselle pyöräretkelleni, josta toissapäiväinen postaus kertoikin. Se oli ihan kamalaa, mutta myös ihan vähän mukavaakin. Syy oli siinä, että tein sen nähdäkseni maisemia, vähentääkseni skootterilla pärryyttämistä ja vähän niinko ylittääkseni itseni, en niinkään liikunnan takia. Tätä mun ja liikunnan suhdetta tässä viime aikoina mietittyäni keksin reissussa vihdoin, mitä kaipasin: paremman motiivin, kuin pelkän terveyden ja hoikkuuden. Näin se menee:
Mun ei tarvitse olla siinä kunnossa, että juoksisin joka aamu kouluun tai että voisin osallistua fitness-kisoihin. Ei mun myöskään tarvitse kävellä joka paikkaan, koska se on melko tylsää, vaan siinä kohtaa voin keskittyä enemmän ympäristöasioihin. Mutta mä tahdon, että jos jonain päivänä tekee vaikka mieli lähteä Portugaliin vaeltamaan tai Australiaan purjelautailemaan, niin se ei kaadu surkastuneisiin lihaksiin. Tai ihan vaan tehdä filosofisilla ajatuksilla kuorrutettu pyöräreissu.
Veikkaan (lue: toivon), että tässä tilassa pysyminen ei vaadi jokapäiväistä hien vuodatusta, vaan voin hyvällä omatunnolla keskittyä kaikkiin muihin terveyttä edistäviin asioihin, niin kuin sapuskaan, nukkumiseen, stressin käsittelyyn ja muuhun sellaiseen. On kai ihan ookoo, että ajattelen urheilusta niin kuin leivonnaisista: mikäli ne liittyvät johonkin hyvää elämää edistävään asiaan, kuten aikaan kavereiden kanssa, niin ne ovat erittäin suositeltavia. Liikun siten miten huvittaa ja milloin huvittaa.
Jos pysyn siinä kunnossa, kuin tavoitteeni vaatii, niin veikkaan, että ainakin terveys tulee samassa paketissa. Hoikkuudesta nyt en tiedä, mutta viimeistään sitten vanhana tahdonkin olla sellainen pullea isoäiti.