Onko se pettämistä, jos…

wz_glattauer_daniel_1.jpg
Onko sähköpostittelu pettämistä? Vaikka viestittely jatkuisi kuukausia ja vuosia ja veisi suuren osan ilta-ajastasi? Muun muassa tämän asian ympärillä kipuillaan Daniel Glattauerin sähköpostiromaaneissa Kun Pohjoistuuli puhaltaa (Atena 2011) ja sen jatko-osassa Joka seitsemäs aalto (Atena 2012). Luin nämä kirjat yhteen pötköön peräkkäin, enkä juuri saanut nukuttua muutamaan yöhön. Oli pakko lukea, mitä Leo oli vastannut Emmin SIIHEN viestiin ja miksi sähköpostitili onkin yhtäkkiä pois käytöstä.

Kirjat siis kertovat miehestä ja naisesta, jotka sattumalta hankkiutuvat kiihkeään suhteeseen – meilitse. Ensimmäisessä kirjassa he eivät tosiaan edes kohtaa livenä. Heidän suhteensa tietokoneen ruudulla (ei mitään kuvaa tai videota!) on silti todella kiihkeä ja intensiivinen. Vaikka molemmilla on parisuhteet. Uskon, että kirjat tarjoavat paljon samaistumispintaa itseään mielellään kirjallisesti ilmaiseville ihmisille. Minä ainakin pääsin todella hyvin sisään henkilöiden maailmaan ja tunteisiin. Ja tämä on paljon sanottu, sillä en ollut edes aikonut tarttua moisiin sähköpostiromaaneihin. Pidin sellaista tekotaiteellisena kikkailuna. Kuulemma myös tekstiviestiromaaneja on olemassa, joten kai tämä vain on ajan henki. Glattauerin kirjat ovat kuitenkin, vastoin sähköposti-ennakkoluulojani, täynnä hienoa kerrontaa.

Minullakin on joskus ollut hieman Emmin ja Leon tarinan kaltainen suhde. Kirjoittelin pitkään, kenties pari vuotta, erään miehen kanssa. Viestit eivät juuri käsitelleet arkielämäämme (kuten ei Emmin ja Leonkaan viestit), mutta silti kirjoitimme ahkerasti ja pitkiä viestejä. Tämä oli opiskeluaikaani, jolloin juuri kellään ei vielä ollut omaa tietokonetta saati nettiyhteyttä kotona. Joten riensin aina kampuksella heti ensimmäiseksi käytävän koneille tsekkaamaan viestit häneltä.

Vaan sitten kävi niin, että kotiini hankittiin kone. Asuin silloisen poikaystäväni ja kahden muun kaverin kanssa kimppakämpässä. Kone oli yhteinen, ja jostain syystä sähköpostit luettiin Outlookissa, vaihtaen aina tarpeen mukaan tilejä. Kaikilla oli kuitenkin pääsy toisten tileihin, jos niin halusi. Poikaystäväni luki viestini ja siitäkös sota syttyi. Hän oli viestittelyjemme perusteella sitä mieltä, että minulla oli suhde. Meilikaveriin, joka asui toisessa maassa ja jota en ollut koskaan edes tavannut.

Minä koin tulleeni väärin kohdelluksi. Omatuntoni oli puhdas! Otsani myös. En todellakaan nähnyt, että olin tehnyt mitään väärää. Mielestäni meilini eivät mitenkään kuuluneet poikasystäväni ja minun yhteiseen elämään. Samaan tapaan Emmi ja Leokin kirjassa ainakin aluksi ajattelevat.

En tosin tullut ajatelleeksi, millaisissa fiiliiksissä olisin ollut, jos olisin saanut tietää poikaystävälläni olevan samantasoinen meilisuhde.

Mitä tuumitte otsikon kysymykseen? Onko sähköpostien vaihtaminen petos? Kerrotteko kumppanillenne, jos vaihdatte viuhuen Facebook-viestejä jonkun söpön tyypin kanssa – sellaisia, joita lukiessa ja naputellessa suusi kääntyy maireaan hymyyn?

Erotiikkatuomio: Hengästyttävän eroottista ilman fyysistä kosketusta.
Erotiikkapisteet: 8/10.
 

Kuva: attra.nu (Kirjoista on tehty useita näytelmäsovituksia ja myös elokuva. Aion katsoa!)

Suhteet Rakkaus Seksi Kirjat

Sopiihan sullekin avoin suhde?

mitenelaailmanrahaa_0.jpg
Aivan noilla sanoilla ei minulle asiaa ole kukaan koskaan esittänyt, mutta melkein. Tapailin kerran ulkomaalaista miestä (okei, sillä ei ehkä ole tässä kohden merkitystä, mutta hän oli hollantilainen), joka lausui ”Yes, I’m sexually involved with a couple of women besides you”. Tai sinpäi. Takapajuisuuteni tunnustaen paljastan, että tällainen ei sopinut minulle alkuunkaan. Romanssi keskeytyi siihen paikkaan.

Tomi Astikaisen kiinnostava road-trip -tyyppinen kirja Miten elää ilman rahaa (Into 2015) toi mieleeni taas tämän miehen tuulimyllyjen ja puukenkien maasta vuosien takaa.  Kirjassa nimittäin ilman rahaa maailmaa kiertävä Tomi itkee, kun tyttöystävä soittaa, että se on loppu nyt. 

Olemme eläneet avoimessa suhteessa, jota olen – osin valheelliseksi – kutsunut polyamoriaksi. Molemmilla on ollut muita kumppaneita, mutta olen aina ajatellut häntä Minun tyttöystävänäni. Siinä homma taisi metsään mennäkin. Puhuin yhtä ja tein toista. Liputin vapauden ja omistamattomuuden puolesta, mutta halusin omistaa hänet.

Kirjan teema ei millään muotoa liiku seksin ja parisuhteen maailmassa. Siksi taisin hieman yllättyäkin, kun kirjan puolivälin jälkeen tarinoitiin parisuhteesta ja seksistä. Maailmalla seikkaillut nuorimies kiinnostavine rahattomuuskokeiluineen oli parikymppisten naisten mieleen. Kirjassa on lisäksi peräti parisuhdeohjeita. Esimerkiksi näin:

Ota huomioon biologia. Ovuloidessaan naiset kiinnittävät huomiota dominoiviin, maskuliinisiin miehiin ja muina aikoina feminiinisempiin kivoihin kavereihin. Se ei tarkoita, että suhteessa olisi jotain vikaa, jos välillä vilkuilee muualle. Harkitkaa ”jakamistaloutta” tässäkin suhteessa. Evoluutio ei ole suunnitellut meitä yksiavioisiksi, mutta toisaalta mikään nyky-yhteiskunnassa ei tue polyamoriaa. Se ei missään tapauksessa ole helppo vaihtoehto.

Tässä kohden jäin miettimään, ovatko ”kivat kaverit” feminiinisiä seuralaisia, seksuaalisesti kiinnostavat maskuliiniset (siittäjät?) ikäviä veikkoja? Pitäisikö kaikilla olla kaksi kumppania – toinen Aliaksen peluuseen ja toinen petipuuhiin?

Erotiikkatuomio: Viisaita sanoja, pätee myös erotiikkaan: ”Ei pidä hakea täyttymystä toisesta ihmisestä. Kukaan meistä ei ole lähtökohtaisesti vajaa.”
Erotiikkapisteet: 2/10 siitä hyvästä, että uppouduin muisteluihin, joista osa on muistelun arvoisiakin.

Suhteet Oma elämä Rakkaus Kirjat