Järki ja tunteet, kumpaa uskoa?
Mulla on henkinen ystävänpäivämorkkis, typerämpi kuin yksikään mun normi krapuloista tähän mennessä. Pahinta on kuitenkin se, että mulla ei pitäis olla tällaista, koska olin eilen ihan kivoilla… niin, mä en pysty sanomaan sitä. Mä en pysty enää sanomaan, että olin treffeillä. Vaikka kaiken järjen mukaan niin taisin olla.
Palataan ajassa perjantaihin. Jostain kumman syystä heräsin aamulla tosi aikaisin jolloin päätin laittaa tällaisen viestin:
Hei, mikäli sulla ei ole huomiseksi mitään suunnitelmia, niin haluaisitko tehdä jotain mun kaa? Musta olisi kiva nähdä uudestaan, mutta en halua että tunnet olosi epämiellyttäväksi koska on ystävänpäivä tai mikään muukaan jutun takia. Joka tapauksessa kerrohan, mitä mieltä oot!
Eikö kuulostanut ihan inhimilliseltä? Niin mustakin. Ja myös miehen mielestä, sillä hän vastasi joo, kuulostaa kivalta. Sovimme tapaavamme lauantai-iltapäivänä, mutta emme mitään muuta. Olin aika innoissani: olisin ekaa kertaa elämässäni treffeillä ystävänpäivänä! Lauantaiaamu menikin hermoillessa: Okei, se haluaa nähdä mut toisen kerran. Ystävänpäivänä. Tää pitäis olla hyvä juttu. Eikö niin? Apua. Mitä jos se tekee tän vain kohteliaisuudesta?
Muutaman tunnin päästä seisoin metroasemalla. Olin hiukan etuajassa, jälleen. Jäin seisomaan metroaseman sisälle seinustan viereen, nimimerkki ”aina väärästä uloskäynnistä ulos.” Lähetin viestin: Hei, olen täällä. Missä mun kannattaisi odottaa? Meni kymmenen minuuttia, kun sain viestin: Mä oon täällä. Missä sä oot? Hän oli mennyt ohitseni ulos odottamaan! Löysin hänet kuitenkin pian. Halasimme. Hän aloitti: Onko sulla mitään ajatuksia, mitä tehtäis? (Ei oo.) Okei, mä ajattelin, että oltais voitu ihan vain kävellä täällä, mut on vähän liian kylmä. Ainoa idea, mitä keksin nyt, on biljardi. Mitä mieltä oot siitä? Mun mielestä se oli erittäin hyvä idea, vaikka en ole sitä pelannut kovinkaan usein. Sä saat opettaa mua, totesin. Samalla ajattelin, että hei miehelle tarjoutuu hyvä tilaisuus päästä lähelle, kosketusetäisyydelle.
Pääsimme pelipaikkaan, jossa oli lähes kolmekymmentä biljardipöytää. Saimme omat pallot, haimme mailat (kepit?) ja siirryimme oman biljardipöydän ääreen. Oh my, nyt alkoi hermostuttaa. Mähän en osaa tätä! Mä nolaan itteni totaalisesti! Ja toi mies turhautuu muhun ja surkeuteeni. Voi apua…
Mutta mitä tapahtuikaan? Kyllä, ekat lyöntini olivat surkeita. Mies neuvoi minulle, miten mun kannattaa laittaa pitää sormia ja mihin kohtaan kannattaa tähdätä. Sitten pääsin homman sisälle. Pian pussitinkin palloja varsin mallikkaasti, miehen välillä antaessa vinkkejä. Päädyin lopulta voittamaan kaksi pelia kolmesta. Ja ei, mies ei antanut mun voittaa. 😀
Kivaa? Kyllä. Romanttista? Ei valitettavasti. Koin, että olin enemmänkin kaverini kanssa pelailemassa. Hän ei tullut lähelleni, ei yrittänyt koskettaa, ei mitään vihjailevaa. Ainoa, joka oli erityisempi ajatus, oli tämä: Kiva että suostuit tähän. Yleensä tytöt ei halua pelata. Kun joskus puhunut, niin he ovat heti että ”Ei, mä en pelaa.” Niin.
Miehen puolustukseksi täytyy vielä todeta, että hän oli ollut edellisenä iltana baarissa, nukkunut vain puoli tuntia ja opiskellut neljä tunta tapaamistamme ennen. Hänestä huomasi väsymyksen. Hän ei ollut samalla lailla läsnä. Hän yritti skarpata, mitä arvostan suuresti. Minua silti mietitytti, että olisiko ollut hänelle parempi, että tapaamisemme olisi peruttu. Halusiko hän todella olla mun kanssa väsymyksestä huolimatta, vai eikö hän osannut vain kieltäytyä? Lisäksi hän kohteliaasti maksoi pelimme, mikä ei ole itsestään selvä seikka Ruotsissa.
Tuon loppujen lopuksi molempien iltasuunnitelmien takia tapaamisemme jäi lyhyeksi, vain kaksi tuntia. Molemmat olimme sopineet viettävämme illan kavereittemme kanssa, minkä lisäksi myös tarkat tapaamisajat, joten turhaa ”odottelua” ei kummallakaan ollut. Tapaamisemme päättyi lopulta pikaiseen halaukseen, kun tuli minun vuoro nousta pois metropysäkiltä.
Kävellessäni ulos asemalta olo oli tyhjä. Olin pettynyt. Oletin, että hän pitää minusta. Oletin, että hän myös näyttäisi sen. Saisin jonkinlaisen vinkin, mitä mies ajattelee. Nyt olen aivan hämmentynyt. Järki sanoo, että mies pitää minusta. Tunteet sanoo, että hän ei ole kiinnostunut minusta. Tai ei ainakaan niin paljoa kuin minä olen hänestä. Huoh. Kävelin lähikauppaan ja ensimmäistä kertaa ostin ruotsalaisen kanelipullan, jolla halusin ennen kaikkea täyttää sisäistä tyhjyyden tunnetta. Oikeasti ostin kylläkin kaksi kanelipullaa, sillä eihän ystävänpäivänä kukaan osta vain yhtä.