Anna Armoa

Harva se päivä hän pohti itsekseen ihmisten kummallisuutta, mietti heidän vajavaisuuksiaan ja ihmetteli mikseivät he voineet olla niin kuin heidän kuuluisi olla. Miten esimerkiksi henkilö, jota hän piti yhtenä parhaimmista ystävistään ei ymmärrä soittaa takaisin, tai vähintään lähettää viestiä, pikimmiten, viipyilemättä sopivan hetken tullen. Hänenhän kuuluisi olla kiinnostunut, eihän hän muuten aito ystävä olekaan.

Entäpä hänen miehensä sitten. Unohtaa niin usein merkkipäivät ja kertoo harvoin rakastavansa. Ei varmaan oikeasti edes rakasta. Yllättää kukilla paljon harvemmin kuin suhteen alkuaikoina. Hiipuvan rakkauden merkkejä, selvää välinpitämättömyyttä.

Välinpitämättömyyttä, välinpitämättömyyttä. Sitä samaa hän tunsi huokuvan niin monen ihmisen käytöksestä. Tai sitten laiskuutta tai puhdasta tyhmyyttä. Mikseivät ihmiset voineet vain käyttäytyä kohteliaasti ja kunnolla. Miksi kaikki olivat enemmän tai vähemmän vääränlaisia. Jotain jäi aina puuttumaan. Ihmisten kanssa hän sai aina tuntea pettyvänsä.

sophie-0255-600x800.jpg

Niin hän jatkoi, otsa kurtussa, kasvavaa tyytymättömyyttä tuntien raskasta kulkuaan surullisen tietämättömänä siitä tosiasiasta, että hän oli vain ja ainoastaan omien ajatustensa ja itse asettamiensa sääntöjen vanki. Hän oli totaalisen tietämätön siitä, ettei ollut olemassa kosmista, kaikille yhteistä sääntökirjaa, jossa määriteltiin kuinka ihmisten tulisi käyttäytyä ollakseen oikeanlaisia. Kukaan ei ollut kertonut hänelle, että rakkaus ei ilmene vain yhdellä, hänen määrittelemällään tavallaan, tai että aito ystävä voi olla aito ystävä vaikkei hän täytä jokaista hänelle asetettua kriteeriä.

Syyllistäen kaikki ympärillään olevat ihmiset, yksi kerrallaan, tutut ja tuntemattomat kutoi hän itsensä kylmän yksinäisyyden hunnun sisään, rakensi ympärilleen synkistä synkimmän arvovankilan, eikä hän pian nähnyt muissa tai maailmassa mitään muuta kuin virheitä. Kasvavia, huutavia, karmaiseva virheitä.

Sen sijaan, että hän olisi voinut olla vapaa, hänen kulkunsa kevyt, otsansa sileä ja mielensä tyyni, jatkoi hän katkeraa taivaltaan, uhrina vääränlaisten ihmisten maailmassa. Huomaamatta että muut olivat hän ja hän oli heissä muissa. Huomaamatta että kaikki olisi voinut olla toisin, jos hän vain antaisi heille luvan, antaisi armoa.

sophie-0361-600x799.jpg

♥ Virpi

(kuvat: pinterest)

Kommentit (7)
  1. Upea teksti. Kiitos.

  2. Kiitos oivallisesta kirjoituksesta ja pahoittelut, että kysymykseni ei liity siihen, vaikka monia ajatuksia herättikin. Muistelen, että olet joskus kirjoittanut mainion ja perusteellisen jutun ruoan pH-arvoista, mutten löytänyt sitä blogisi arkistoja selaillessani. Minä ja hapan vatsahaavainen mahalaukkuni olisimme kovin kiitollisia, jos vinkkaisit, mistä tekstin löytäisin. Lämmin kiitos.

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *