Hilirimpsis

Tämän naisen lempiravintoa on tällä hetkellä ilo. Puhdas luomulaatuinen ilo, naurulla, nautiskelulla, valolla ja kepeällä kuplinnalla maustettuna. Kaikenlaisen ryppyotsaisuuden ja totisuuden, tiukat faktat ja säännöt sekä tilanteet ja ihmiset, jotka vaativat asioiden ottamista niin älyttömän vakavasti pyrin pitämään pois menultani.

 

Aktiiviset ja pitkäaikaiset lukijani ovat ehkä huomanneet, että en ole viime aikoina liiemmin jaksanut käydä keskustelua ravintoarvoista tai ottaa kovin hanakasti kantaa siihen, mitä ruokaa itse kunkin tulisi syödä, miten ajatella oikein tai kuinka pinnistellä kohti unelmiaan. Tokihan minulta löytyy edelleen omat kantani kyseisiin asioihin, mutta tietynlainen kevytkenkäinen asenne on vallannut vahvasti alaa aivoituksissani. Ja koska blogini tapa suhtautua hyvinvointiin on aina mukaillut omia sen hetkisiä mieltymyksiäni, on tietty keventyminen varmasti näkynyt myös täällä.

Juuri nyt haluan iloita, nautiskella, ihastella maailmaa, olla auki elämälle ja olla vain täydellisesti läsnä tässä ajassa ja paikassa. Minun ei tarvitse hioa ajattelutapojani, viilata ruokavaliotani, keskittyä unelmieni saavuttamiseen tai etsiä uusia tapoja saavuttaa onni ja terveys. Minulla on jo kaikki, juuri nyt, tässä näin. Kuten meillä kaikilla. Elämän epätäydellinen täydellisyys, onni odottaa löytäjäänsä tässä hetkessä.

 

Asenteeni muokkautumista nykyiselle tolalle on ollut seurausta viime kuukausien tapahtumista. Alkuvuosi on ollut elämäni rankinta ja mullistavinta aikaa. Uskomattoman tyttövauvan putkauttaminen maailmaan on avannut aivan uudenlaisen rakkaudengalaksin perheellemme, mutta samalla elämä on heittänyt eteeni myös todella suuria haasteita, kipua ja suurta pelkoa.

Synnytykseni jälkikomplikaatioineen ja jälkikomplikaatioiden jälkikomplikaatioineen sekä sairaalassa sattuvine hoitovirheineen veti minut peräti pariin otteeseen todella huonoon jamaan. Jossain välissä olin jopa lähellä menettää toivoni siihen, että ikinä saisin kaivettua itsestäni voimia toipumiseen. Sainpa kuitenkin. Toivuinpa sittenkin.

 

Tällä hetkellä alkuvuoden koettelemukset ovat enää vain kuin pahaa unta. Kroppani ja mieleni ovat jälleen täynnä elinvoimaa, ja oloni tuntuu jopa vahvemmalta kuin ennen. On kuin olisin siirtynyt elämän koulussa peruskoulusta korkeakouluun, jonne pääseminen vaati harvinaisen rankan pääsykokeen läpikäymisen, sisältäen elämän ja kuoleman kysymyksien kohtaamisen, toisen ihmiselämän synnyttämisen ja kamppailun oman elämän jatkamisesta.

 

Uskomaton kiitollisuus ja ylpeys täyttää jokaisen solunsopukkani, kun ajattelen tätä lähikuukausieni mullistavaa taivalta. Vaikka kaikki on kuten ennen, ei mikään ole entisellään. Ajatukseni monista asioista on muuttunut, ei totaalisesti, mutta hiotunut paikoin hieman toiseen muotoon, se tulee varmasti näkymään myös täällä blogissani.

 

Runollisesti ilmaistuna, tuntuu kuin sieluni sävyt olisivat syventyneet ja maut voimistuneet. Ikävät tapahtumat voivat joskus olla kuin marinadi, joka kypsyttää ihmistä parempaan suuntaan, jalostuneemmaksi versioksi omasta itsestään.

Syy miksi en ole näistä asioista täällä blogissani aiemmin kirjoittanut on se, etten ole halunnut vuodatella julkisesti vasta paranemassa olleita haavojani, asiat olivat liian lähellä, liian henkilökohtaisia. Lisäksi se, mitä todella kaipasin suurten tunteiden vastapainoksi oli helppoa, kepeää ja nopeasti pureskeltavaa sisältöä. Pienet sievät reseptit, pilvenkevyet ajatukset ja nätit kuvat ovat tuntuneet luontevimmilta. Ja tuntuvat edelleen, vaikka oloni on jo kaikin puolin mainio.

 

Tulen varmaan kirjoittamaan tulevaisuudessa nykyistä syväluotaavampia postauksia, mutta juuri nyt haluan vain avata täällä blogissani pieniä ikkunoita iloon ja kauneuteen, ja toivoa, että jakamani asiat säteilevät valoa myös muille.

 

Raskaat ajat ovat takan päin, huolet on jätetty hevoselle, sillä on isompi pää murehtia, kuten vanha viisas kansa sanoo. Nyt on aika iloita, nauttia ja huikata että hilirimpsis!

 

♥ Virpi
(kuvat:elena kalis)

Kommentit (13)
  1. Kiitos kirjoituksestasi. Netti tuntuu olevan täynnä joko päivänpaistetta tai sitten syvintä pimeyttä – koskaan ei kerrota kuinka sieltä pimeydestä pääsee pois. Olen viimeisen puolen vuoden aikana kohdannut oman lapsettomuuteni ja kaikki sen mukana tulleet tunteet. Klikkasin blogiisi, kun halusin lukea jotakin rohkaisevaa. Ehkä minäkin voin joskus katsoa taaksepäin ja todeta löytäneeni surusta ja lohduttomuudesta jotakin uutta. Paha olo ei kestä iankaikkisesti!

  2. K, kyllä, niin sitä mieli halajaa vastapainoa pelolle ja surulle. . Laura, <3 . Sofia, voi kiitos, ja kiitos että luet. 🙂

Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *