Avioehto – riistoa vai rakkautta?
Hääkauden ollessa kuumimmillaan, olin Me Naiset -lehden toimittajan kanssa jutuissa avioehdoista. Lupasin antaa aiheesta haastattelun – välillä siis muutakin kuin juoksua ja liikuntaa! Samaan syssyyn huutelin Facebookissa juttuun haastateltavaksi naisia, jotka olisivat avioehdon tehneet ja suostuisivat lehdessä asiasta kertomaan. Samalla taisin söhäistä ampiaispesään 🙂
Itselleni avioehto on hyvin arkinen asia. Kuten oikeastaan avioliittokin. Oikiksessa muistan aikanaan, että ensimmäisillä perheoikeutta koskevilla luennoilla ilmoitettiin avioliiton olevan varallisuusjärjestelmä. Sitähän se on. Mitä enemmän avioliittoihin liittyvien asioiden parissa painii, sitä enemmän myös ymmärtää liittojen tätä olevan. Mikko myös minua aina kiusaakin siitä, että meillä on varallisuusjärjestelmä 🙂
Yksi juttuun haastateltu nainen totesi, että kertoo mielellään omista syistään tehdä avioehto, jotta muutkin naiset alkaisivat ymmärtää, että se on kannattavaa tehdä. Hän halusi nimenomaisesti rohkaista naisia huolehtimaan omasta asemastaan. Koskaan kun ei kuitenkaan tiedä, mitä tapahtuu. Toiset taas tuntuivat avioehto-keskustelusta tuohtuvan. Ajatuksena monesti onkin, että avioliittoon on menty rakkaudesta eikä rahasta. Tämän vuoksi avioehto olisi kuin loukkaus puolisoa kohtaan.
Itse en osaa ajatella, että rakkaudella ja avioehdolla olisi mitään yhteyttä. Rakkaudella ja avioliitolla toki on yhteys. Avioehto ei kuitenkaan ole aiesopimus eroamisesta tai merkki ahneudesta ja luottamuspulasta. Se on ratkaisumalli, mikäli jotain tapahtuu. Koskaan ei voi tietää mitä tulavaisuus tullessaan tuo. Avioehto on juridinen asiakirja pölyttymässä maistraatin arkistossa, avioliiton solmiminen on rakkaudenosoitus. Niitä ei kannata sotkea toisiinsa.
Ja voihan avioehtoa ajatella niinkin, että se on nimenomaisesti puolisoiden keskinäinen osoitus luottamuksesta ja osoittaa halua avioitua juurikin puolison, eikä tämän omaisuuden kanssa.
Lue Me naisten juttu tästä.