Olen aina tykännyt karkeista ja muista herkuista. Niitä onkin mennyt aina lähes joka päivä, kuin arkipäivän tarpeena. Salmiakki on ehdottomasti lempparini. Suklaa heti seuraavana. Herkkuja syön väsymykseen, stressiin, ahdistukseen, palkinnoksi, iloksi, evääksi, lauantai-iltana, juhlissa, opiskeltaessa ja ihan muuten vaan. Lähes aina syynä herkkujen ostoon on se, että tekee niin mieli juuri sitä karkkia tai pullaa tai mitä tahansa muuta maan ja taivaan väliltä. Ja kaikki käy! Jos tekee mieli makeaa niin, vaikka olisikin vain vihaamiani karkkeja tai kuivia munkkeja, niin jotain on ostettava!

Olen kokeillut erilaisia herkkulakkoja, joskus pitänyt täydellistä herkkulakkoa, välillä pitänyt lakkoa, jossa kerran viikossa olen saanut herkutella, ja kaikkea siitä väliltä. Koskaan lakot eivät onnistu, vaan itsekuri pettää ja herkuttelu alkaa uudelleen. Päätin kokeilla uudelleen herkkulakkoa. Päätin myös syödä terveellisesti muutenkin. Erityisesti sillä ajatuksella että ”kun minulla ei ole nälkä, en syö herkkuja”. Tiedän olevani tunnesyöjä ja olen erilaisten kyselyjen ym avulla pohdiskellut syömistäni. Mutta vasta tällä viikolla tajusin, mitä se oikeasti tarkoittaa. Se tarkoittaa sitä, että herkun ainoa arvo on tuoda mielelleni hyvää, ei keholle, eikä myöskään pidemmän päälle mielelle. Vain hetkellistä hyvää oloa ja onnellisuutta (minkä jälkeen tulee ahdistus ja masennus siitä, että on syönyt taas herkkuja, vaikka ei pitänyt).

Tajusin myös, että herkkujen ostaminen ja syöminen on täysin oma valintani, kukaan muu ei sitä tee, se ei tapahdu vahingossa tai pakossa. MINÄ itse kävelen karkkihyllylle, valitsen pussin, kävelen kassalle ja maksan sen, avaan pussin, otan omin sormin karkin ja laitan sen suuhun. Kaikki vaiheet ovat aktiivista tekemistä, se vaatii ajatuksen lisäksi ajatuksen siirtyvän teoksi. Vaikka ajattelisin, että haluan pullaa, ostan karkkia, otan kaapista piparin, se EI TOTEUDU, jos minä en aktiivisesti sitä ajatusta toteuta.

No näillä ajatuksilla menin kauppaan ja päätin ostaa pienen pussin pistaasipähkinöitä herkkulakon alkuvaiheeseen. Katse alkoi harhailla hunajakuorrutettuihin manteleihin ja mietin ”jos vain muutaman ostaisin”, mistä ajatus lähti vaeltamaan karkkihyllylle päin. Totesin, että nyt EI, en osta! Mutta ajattelin myös, ”no miksi ei, jos ihan vähän vain”. Siinä vaiheessa tajusin, että se todella oli mieleni, joka toivoi sitä herkkua itseään varten. Se oli se laiska, saamaton ja kuriton puoli minusta, joka toivoi herkkua. Ja mikä sen herkun arvo oli: ei mikään muu kuin hyvän olon tuoja. Otin pistaasipähkinöitä ja vain pistaasipähkinöitä (muiden tavallisten ruokaostosten lisäksi) ja lähdin kassalle tyytyväisenä. Olin saanut otteen omasta hyvinvoinnista, enkä antanut hyvän olon haun murskata sitä. 

Tiedän, että nämä asiat ovat joillekin itsestäänselvyyksiä, mutta näiden ajatusten pukeminen sanoiksi oli minulle tärkeää, jotta voisin oikeasti ymmärtää niitä ja omaa suhdettani herkkuihin. Kirjoittaminen yhdisti palapelin palasia yhteen ja ymmärsin omat syyni itsekurin puutteeseen. Itsekuria on laihduttamisessa hyvä olla, mutta laihduttaminen on raskasta ja tavoitteisiin pääseminen lähes mahdotonta, jos venyttää itsekurinsa äärimmilleen. Aikaisemmat herkkulakot ovat perustuneet pelkästään itsekurille ja tulevaisuuteen katsomiseen (näistä ajatuksista kerron myöhemmin lisää), mutta ne eivät kannatelleet minua pitkälle. Tällä kertaa en nojaudu itsekuriin tai tulevaisuuden haaveisiin, jotka häämöttävät vasta useiden kuukausien tai vuosien päässä. Tällä kertaa teen asiat toisin.