Lähihistoria
Kirjoitin pitkän postauksen menneisyydestä ja paino-ongelmiin johtaneista syistä. Kirjoitettuani sen tajusin, että se on vielä liian kipeää julkaista, joten kerron nyt ensin tässä vain lähihistoriasta.
Lähihistoria
Toisen lapsen saamisen jälkeen paino on kokoajan jatkanut tasaista nousuaan. En vaan ole jaksanut jotenkin välittää. Kaiken ahdistuksen ja väsymyksen ja itseni hemmottelun olen hoitanut herkuilla. Minkäänlaista ruokarytmiä ei itselläni ole, lapsilla on. Itse usein jostain syystä syön jossain hellan ääressä seisaaltani. En kai sisimmässäni ansaitse ruokahetkeä?
Viime aikoina ns. viimeisiä wake up call-tyyppisiä herätyksiä on alkanut tulemaan. Tiuhaan. Ja ahdistavia juttuja. Enää en voi sanoa olevani ylipainoinen mutta täysin terve.
Viime kesänä koin oloni todella huonoksi pitkään, vaikka sitkeästi yritin touhuta kaikkea. Lopulta kaivoin verenpainemittari esille, ja sain aivan kamalia lukemia. Pahimmat olivat sellaista 150/130 luokkaa. Eipä paljoa naurattanut. Varasin lääkärille ajan, ja sain verenpainelääkkeet. Se hyvä puoli, että muut kokeet olivat hyvät tai kohtuulliset. Olin varma että kaikki on päin seiniä.
Verenpainelääkityksen olen hoitanut juuri niin hyvin kuin kaikki itseäni koskevan terveysasian. Syön lääkkeitä joskus ja jouluna, joten varmaan niistä ei ole hyötyä juurikaan. Tarkoitus on parantaa sekin tapa.
Aiemmin olen siis jopa 140kg painossa kävellyt 10km metsälenkkejä ja ollut koko päivän jalkojeni varassa. Mutta nyt viime kuukausina olen huomannut, että oikeasti hengästyn paljon, olen usein todella väsynyt ja nukkuminen ei auta väsymykseen.
Jo ennen verenpainetautia sain tuomion uniapneasta, ja laitesovituksen peruin koska en usko että voisin nukkua minkään maskin kanssa. Niimpä siis kuorsaan ja nukun huonoa unta.
Lisäksi polvet nyt ovat aina olleet vähän rutisevat, mutta nyt rutisee ja koskee sen verran, että tiedän että max 3v ja jompikumpi polvi sanoo itsensä irti.
Luonteeltani olen siis perussuomalainen. Lääkäriin pää kainalossa, ja ”ei mussa mitään vikaa oo!”. Hävettää kyllä itseänikin. Hoidan kokoajan muiden asioita, kaikki viimeisen päälle, mutta itse en saa omia asioitani hoidettua? En saa esim. Siis kahta pilleriä otettua päivässä, vaan luistan siitäkin. Asioiden on pakko muuttua.
Pelottavin ajatus on ehkä se, että ongelma ei olekaan siinä, että en saisi kolmatta lasta, vaan siinä näkeekö mun nykyiset lapset mut elossa enää kolmen vuoden päästä…
Oma isäni kuoli yllättäen sydänkohtaukseen, ja sukurasite on todellakin vahva noihin tauteihin. Miksi ihminen aina ajattelee, ettei omalle kohdalle voisi mitään käydä? Eihän se mene niin.