Lihomisen ja laihtumisen syvimmistä puolista

Nyt virallinen pudotus on 11,1kg. Olen alkanut näkemään aika paljon niitä unia, joissa pilaan koko laihdutuksen. Viime yönä näin unta jossa söin pienimmän lapseni kanssa jotain karkkeja ja suklaavanukasta tai kakkua. Ahdisti jo unessakin tosi paljon, herätessa vielä enemmän. Kunnes tajusin, että en olekaan tehnyt mitään pahaa.

Kokeilin taas munakasta, ja edelleen oli yhtä pahaa. Jotenkin sain syötyä kinkkumunakkaan, mutta ei tosiaankaan maistunut. Nyt lempiruokaani on ehkä wokkikasvikset ja kana. Myös kaikki kasviskeitot maistuvat.

Minun piti aiemmin kirjoittaa laihduttamisen psykologisista puolista, mutta en ole ehtinyt keskittyä kirjoittamiseen tarpeeksi pitkää aikaa, jotta voisin tehdä ajattelutyötä faktojen kirjaamisen sijasta. Nyt kuitenkin on aika hyvä hetki uppoutua aiheeseen.

 

Puhuin aiemmin siitä, miten en oikein usko laihdutusleikkausten pysyvyyteen suurimmassa osassa tapauksia. Perustelen asian sillä, että monien kymmenien kilojen ylipainon hankkiminen on aina syömishäiriö. 

Se taas harvemmin paranee ilman terapiaa, mikään muutama kerta psykologilla ei vaan riitä. Syömishäiriötä sairastava ihminen on niin tottunut tarttumaan siihen toimintatapaan, että siitä on vaikea päästä eroon. Arki voi sujua, mutta kriisin kohdatessaan ihminen saattaa luisua takaisin vanhaan totuttuun.

Itselläni ainakin syömiseen liittyy todella vahvoja tunteita, ja tiedostamatonta sisäistä problematiikkaa. Juuri eilen aamulla muistelin, millainen tunne oli esimerkiksi lapsena mennä serkulle, ja siellä söimme kauheasti herkkuja. Olin turvassa, oman ”laumani” keskellä. Muuten elin todella stressaavaa elämää, ja pelkäsin käydä koulua kiusaamisen takia. Viikonloppuna oli ihanaa saada ne kaikki herkut, unohtaa huolet ja katsoa vaan jotain telkkarista. Ja koska muutkin herkuttelivat, en ollut yksin asian kanssa.

Toki myös söin yksin. Paljon. Kinusin rahaa niin kauan, kun sitä sain, ja ostin kaupasta herkkuja. Perinteisin oli varmaan suklaalevy tai Pandan suklaakarkkipussi. Myös jäätelöä ostin paljon ja irtokarkkeja. Jos mitään hyvää ei ollut saatavissa, söin vaikka voileipiä tai kaakaojauhetta.

Tiesin, että ei kannattaisi syödä herkkuja ja yritinkin laihduttaa usein. Olisin vaan tarvinnut todellista tukea siihen, perheeltä ja asiantuntijoilta. Muistan käyneeni kyllä terkkarin kanssa keskusteluja painosta, mutta mitään konkreettista ei kukaan asialle tehnyt. Olin itse keinoton, kunnes tosiaan aloin oppia toista päätä syömishäiriökäytöksestä. Suurin unelmani oli olla bulimikko, koska saisin silloin myös syödä. Luojan kiitos, sattunaista yrjöilyä lukuunottamatta en omannut bulimiaa koskaan. Vaikka itseinho oli vahva, niin en vaan saanut oksennusrefleksiä tulemaan. Jopa nuolin vessanpönttö, koska halusin vaan niin kovasti oksentaa.

Opin sitten olemaan syömättä, se ei ollut kovin järkevää. Olin kerran täysin syömättä melkein kuukauden ja olin huonossa kunnossa, mutta laihduin varmaan 14kg. Sen jälkeen kehitin itselleni kaikenlaisia sääntöjä. Esimerkiksi en saanut syödä kahteen päivään, ja sitten sain yhtenä päivänä syödä. Rankaisin myös syömättömyydellä itseäni, jos olin ahminut.

En usko, että ikinä saavutin tilaa jossa olin itseeni tyytyväinen. Surullista. Toivon, että nyt voisin saavuttaa sen tilan, missä painossa hyvänsä. Tämän kaiken takia en halua alkaa käydä vaa’alla päivittäin, ja vältän tietynlaista kaavamaiset toimintaa, etten ajaudu huonoihin ruokailumalleihin.

Miten sitten ylipainoa pitäisi hoitaa mielestäni? Uskon, että laihdutus ryhmät ovat hyvä ratkaisu monelle. Nimenomaan ammatti – ihmisen vetämänä. Lisäksi täytyisi löytää se ydinsyy, miksi ”jeppe juo”, eli ylipainoinen syö. Jokaisella se on joku. Itse ruokiin sisäistä lastani, joka ei koskaan saanut lohdutusta eikä huomiota, eikä hän ollut kenellekään kovin tärkeä. Siksi hänellä on kokoajan paha olla, ja hän ei löydä muualta lohdutusta, kuin herkuista.

Nyt yritän hoitaa sisäistä lastani kertomalla, että hän on minulle hyvä ja tärkeä, ja hänen ei tarvitse välittää muusta. Hänen ei tarvitse pelätä, ettei hän tule kuulluksi, tai että hän ei saa huomiota.

Sisäisen lapseni sisällä on vielä jotain, jotain pahaa mistä sen ole saanut kiinni. Ehkä jonain päivänä saan tietää mitä se on, luulen että se on ydinsyy tälle lohduttautumiselle ja sille, miksi elämässä on ollut jaksoja, kun selittämätön ahdistus on vallannut mielen.

Itse neuvoisin kaikkia rauhoittumaan johonkin rauhalliseen paikkaan, ja kysymään itseltä, tutkimaan sieluaan, mistä se tarve syödä liikaa tulee? Pelkkä selitys kiire, huonot unet jne ei usein selitä sitä, miksi ihminen syö liikaa ja huonosti – mikäli se on siis todella vinksahtanutta ruokailua, ei mitään ”välillä karkkipussi” – tyylistä.

Mielestäni yhteiskunnan pitäisi myös nostaa makeis- ja limpsaveroja ja pienentää huomattavasti kasvisten ja hedelmien verotusta. On ihan helvetin väärin, että suklaalevy maksaa 0,5e kpl ja kurkku 4,5e kilo. Ei näin! Näin ei saisi olla. Kaupoissa pitäisi olla oikeasti edullisia salaattibaareja, joista voisi ostaa mukaan kunnon salaatteja jos ei ehdi tai jaksa tehdä.

Myös liikuntaan pitäisi saada tukea. Valtion pitäisi tukea kunnallisia liikuntapaikkoja enemmän, jotta kaikilla olisi rahallisesti mahdollista esimerkiksi käydä kuntosalilla, uida, harrastaa jumppia.

Lasten ylipainoon tulee puuttua ajoissa, mutta loukkaamatta perhettä. Ammattitaitoa koulutuksen kautta lisää tähän.

Mielestäni jokainen saa olla sen kokoinen kuin haluaa, mutta ihmisiä voisi tukea enemmän terveelliseen elämään. Monet saavat ns. Wake-up callin  siinä vaiheessa, kun ensimmäiset terveyspulmat iskevät. Siinä olisi hyvä sauma auttaa ihmistä.

Huh, tämän kirjoittaminen oli raskasta, koska se nosti tunteita pintaan, paljon… Ensi kerralla jotain kevyempää, kirjaimellisesti! 🙈