Donna Tartt – Tikli

Tämän kirjan parissa olen viimeisten kolmen vuorokauden aikana viettänyt aika monta tuntia. Viime yönä kirja jopa tuli uneenikin ja tartuin kirjaan heti herättyäni lukeakseni viimeisetkin reilut kolmisensataa sivua, sitä ennen en voinut tehdä oikeastaan mitään järkevää.

Tikli ilmestyi viime keväänä ja koska olin silloin joko raskaana tai symbioosissa vastasyntyneen kanssa, en silloin tähän ehtinyt tarttua, vaikka jonkun kuplan sisältä toki tiedostin kirjan ilmestymisen. Vähän myöhemmin muistin laittaa kirjan varaukseen kirjastosta ja päädyin muistaakseni varausjonon sijalle 174 tai jotain sinnepäin. Vasta nyt sain siis kirjan käsiini ja se oli oikeastaan hyvä asia. Olen ehtinyt unohtaa lukemieni arvostelujen ja blogipostausten tarkan sisällön, joten minulla ei ollut kirjasta oikein mitään tarkkaa käsitystä, paitsi ylimalkainen juonikuvaus.

Niille teistä, jotka olette syystä tai toisesta onnistuneet olemaan kuulematta Tiklistä tai Donna Tarttista, kerrottakoon, että Tikli on Donna Tarttin kolmas romaani ja edellisen (Pieni ystävä) ilmestymisestä on jo yli 10 vuotta. Jumalat juhlivat öisin vuodelta 1992 on Tarttin esikoisromaani, ja tämä romaani vilahtelee sekä todella monen kirjabloggaajan että tuntemani ihmisen  ”parhaat lukemani kirjat” -listalla, myös omallani. Aiemmin kerroinkin, että luin Jumalat ensimmäisen kerran kymmenisen vuotta sitten, enkä ole halunnut tai uskaltanut lukea sitä uudelleen, niin hyvä kirja se mielestäni on. Pieni ystävä puolestaan oli suuremman luokan pettymys (ilmeisesti myös monelle muulle kuin minulle), joten Tikliä kohtaan odotukseni olivat sekä suuret, että varautuneet.

Kirja kertoo 13-vuotiaasta Theosta, joka menettää äitinsä taidemuseoon tehdyssä terrori-iskussa, mutta jää itse henkiin. Hetken mielijohteesta Theo varastaa kaiken kaaoksen keskellä taulun, jota hänen äitinsä rakasti. Taulusta tulee myöhemmin Theolle kuin pakkomielle, onhan se ainoa asia, mikä hänellä on muistona äidistään. Onnettomuudesta selvisi hengissä (mutta loukkaantuneena) myös punatukkainen tyttö, Pippa, joka oli vanhan miehen seurassa myös museossa. Theo päätyy ensin vanhan luokkatoverinsa rikkaan perheen luo asumaan, koska isä on kadonnut maisemista jo ajat sitten. Myöhemmin elämä vie Theoa pitkin poikin maailmaa ja matkalla kuviohin ilmestyy myös ystävä Boris, jota Hesarin kriitikko arvostelussaan vertaa Tom Sawyeriin. 

Lukiessani tein samalla hyvin hyvin pitkästä aikaa muistiinpanoja. Tuntui, että jos en kirjaa ylös joitain havaintoja kirjasta, en niitä enää myöhemmin muista. Muutenkin kirjan lukeminen blogipostaus mielessä tuntui erilaiselta kuin kirjan lukeminen ”muuten vaan”. Huomasin lukevani ehkä kriittisemmin tai ainakin keskittyneemmin ja tarkkailevani sellaisia asioita, joita tarkkailin opiskeluaikana, kun luin kirjoja tenttiä varten. Ihan kaikki oppi ei siis ole unohtunut, vaikka astelin yliopiston ovista sisään ensimmäistä kertaa jo 11 vuotta sitten. 

Pidin kirjasta todella paljon. Ihan se ei mielestäni yltänyt Jumalat juhlivat öisin -kirjan tasolle (yltääkö mikään?), mutta peittosi heittämällä Pienen ystävän. Tarttilla on ihan omanlaisensa tapa kyky rakentaa tarina, jossa henkilöhahmot ovat hyvin todentuntuisia ja uskottavia ja jokainen yksityiskohta on tarkkaan mietitty. Pidän myös siitä, miten kirjoittaja vihjaa välillä, milloin lukijan kannattaa kiinnittää huomiota uusiin, esiteltäviin henkilöihin:

”Sellainen oli minun virheellinen ensivaikutelmani ainoasta ystävästä, jonka Las Vegasissa sain ja josta – kuten sittemmin kävi ilmi – tuli koko elämäni parhaita ystäviä” (s. 274). 

Tartt osaa myös kuvata maisemia ja tunnelmaa osuvasti. Vaikken ole koskaan käynyt New Yorkissa, pystyin elävästi näkemään ja jopa melkein haistamaan mielessäni, millaista siellä on. Tarttin maailma on jännästi ajaton, ihmisillä on iPhonet ja tietokoneet, mutta perinteisten kirjeiden kirjoittaminenkin on ihan normaalia. Toki kirja sijoittuu selvästi 2000-luvulle, mutta siinä on ihan selviä tuulahduksia menneestä. Kirjassa oli muuten todella paljon viittauksia populaarikulttuuriin ja hyvin paljon suoria viittauksia Harry Pottereihin, huomasiko kukaan? Theon ystävä Boris kutsuukin Theoa Potteriksi, sivuhahmona vilahtaa mies, jonka etunimi on Lucius, ja antiikkikauppias Hobie tuo elävästi mieleen Hagridin. Hobieta kutsutaan myös pelkällä sukunimellä (tai tarkemmin sanoen väännöksellä sukunimestä Hobart), aivan samoin kuin Hagridia ja onhan Hobien antiikkiliikekin kuin sekoitus Vuotavaa noidankattilaa ja Rohkelikon oleskelutupaa. Kummasti myös Theon ihastuksella on punainen tukka, tuleeko kellekään mieleen ketään toista punatukkaista rakkauden kohdetta Pottereista…?

Tikli on monilla tavoin hyvin elokuvamainen kirja, niin selvästi lukija näkee mielessään tapahtumat. Itse asiassa tätä kirjoittaessani ja muutamaa taustatietoa tarkistaessani huomasin, että Warner Bros on ostanut kirjan filmatisointioikeudet! Sitten vaan veikkailemaan, ketkä olisivat sopivia esittämään elokuvassa vaikkapa Theoa, Pippaa, Borisia tai Hobieta :).

Tiklistä ovat kirjoittaneet ainakin Minna, Katja, Kirsi ja Norkku, sekä monet muut bloggaajat.

 

Donna Tartt: Tikli (The Goldfinch, 2013)

Wsoy 2014, 895 sivua

Suomentaja: Hilkka Pekkanen