”Tämä on luotaantyöntävin paikka, minne matkani on koskaan vienyt. Voidaankin sanoa, että kun jotakin työnnetään syrjään. se työnnteään Helsinkiin.”

Saksalainen Johan Carl Ludvig Engel saa tarjouksen suunnitella Helsingin keskustan. Ohittamaton tarjous työttömälle arkkitehdille, joten Engel pakka elämänsä ja perheensä ja muuttaa kauas Itämeren rannalle. Tästä alkaa Engelin elämäntyö. Mutta millä hinnalla? Helsinki on merestä esiin pistävä kallio, joka pitää ensin räjäyttää tasaiseksi ennen kuin sille voi rakentaa mitään. Uusi elämä on hankalaa ja Engel lupaa vaimolleen uudelleenrakentamisen kestävän vain kuusi vuotta. Enempää hekään eivät kestä. 

Romaanissa on hurjan kaunis Jenni Noposen suunnittelema kansi

Jukka Viikilän esikoisromaani kertoo Engelin hiljaisesta kipuilusta oudon ja paikoin luotaantyöntävänkin ympäristön kanssa. Hän ei osaa kieltä, ja Helsingin kaduilla puhutaan pääasiassa ruotsia ja venäjää, joskus saksaa. Suomalaiset ovat juroja ja sää arvaamaton. Toisessa vaakakupossa painaa intohimo työhön ja kunnianhimo oman kaupungin rakentamisesta. Engelillä on visiota ja kauneudentajua. Uudelleenrakennus ei jääkään lopulta jää vain kuuteen vuoteen. Elämäntyö pitää Engelin Suomessa − onneksi, sillä häntä meidän on kiittäminen Helsingin tunnetusta keskustasta. 

”Minä olen ollut rakentamassa, en tuhoamassa, siispä jään ilman työtä.”

Viikilän tyyliä on kiitelty sen kauneudesta, ja kaunista se onkin, siitä ei ole epäilystäkään. Viikilän runoilijatausta kuultaa teoksesta läpi. Teksti ei kuitenkaan ole mitenkään runsasta tai rönsyilevää. Virkkeet ovat hiottuja, kuulaita ja teksti jopa aforismimaisen oivaltavaa.  Akvarelleista välittyi jopa melankolinen kuva: Engelin puntarointi koti-ikävän, uran ja perheen yhdistämisestä oli koskettavaa. Päällimmäiseksi jäi myös tunne Engelistä ulkopuolisena tarkkailijana, joka ei sopeutunut Suomeen, mutta jonka piti täällä intohimo, elämäntyö. 

Kenties romaani pääsisikin oikeuksiinsa ikään kuin aforismikirjana, sellaisen josta luetaan lause sieltä, toinen täältä ja makustellaan kauniita ajatuksia. Älkää ymmärtäkö väärin, en välttämättä edellytä hyvältä teokselta jännittäviä juonenkäänteitä. Harvoin juonivetoiset romaanin antavat tilaa paljon muulle. Mutta jotain sidosteisuutta Engelien merkintöjen välille silti olisin kaivannut. Toisaalta Viikilän ratkaisu antaa aidomman vaikutelman ja teos oikeasti tuntuu Engelin yöpäiväkirjalta näin, ja ymmärrän kyllä, että päiväkirjat ovat pikemminkin hajanaisia merkintöjä sillä hetkellä eletystä elämästä, joka ei noudattele draaman kaaria.  

Akvarelleja Engelin kaupungista oli nautittava ja ehdottomasti kaunis lukukokemus, mutta minulle jäi tunne, että se pitäisi lukea uudestaan, että näkisin kaikki sen sävyt. Joku romaanista jäi minulle irralliseksi, mutta en oikein tiedä mikä. 

”Tämä on kirkontekijän ensimmäinen ja tärkein oppi. Piirrä kirkkosi niin, että siihen jää enemmän hiljaisuutta kuin rakennusainetta.”