Kirja jollaista en ole ennen lukenut
“My life, he will think, my life. But he won’t be able to think beyond this, and he will keep repeating the words to himself—part chant, part curse, part reassurance—as he slips into that other world that he visits when he is in such pain, that world he knows is never far from his own but that he can never remember after: My life.”
(Kuva ja kirja lainattu ystävältä)
Ihana ystäväni lempeästi pakotti minut lukemaan Hanya Yanagiharan Booker-palkitun A Little Lifen. Onneksi pakotti, sillä teos osoittautui ainutlaatuiseksi. Sellaiseksi kirjaksi, jollaista en aiemmin ole lukenut.
Teos alkaa kuvailemalla neljän kaveruksen, Malcolmin, JB:n, Willemin ja Juden, elämää New Yorkissa. Kaverukset ovat valmistuneen yliopistosta ja etsivät omaa itseään ja identiteettiään. Malcolm on arkkitehti, JB taiteilija, komea Willem tavoittelee näyttelijänuraa ja Jude on asianajaja. Asetelma kuulostaa kevyeltä, mutta on sitä vain näennäisesti, sillä A Little Life ei päästä helpolla. Kerronta etenee esittelemällä nelikon muut jäsenet, mutta pysähtyy Judeen, joka muodostuu tarinan keskushahmoksi, josta kukaan oikeastaan tiedä yhtään mitään. Newyorkilaisten, korkeamman keskiluokan koulutettujen ja kultturellien hienostuneet piirit luovat kontrastin Judea piinaaville lapsuuden kauhuille. Judella on synkkiä salaisuuksia, joita hän valii itsellään pakonomaisesti. Entinen elämä tulee kuitenkin esillee pikkuhiljaa traumaattisissa takaumissa.
A Little Lifessa tapahtuu kamalia asioita. Inhottavia, oksettavia, surullisia, masentavia ja lohduttomia.
Yli 700 sivuun mahtuu paljon, ja kun erehtyy luulemaan, ettei se voisi olla enää kamalampi, tapahtuu vielä kamalampia asioita. Sellaisia, joita ei osaisi kuvitellakaan tapahtuvaksi, mutta joita varmaan tapahtuu silti koko ajan jossain. En välttämättä suosittelisi tätä kevyeksi lomalukemiseksi, sillä on teos on rankka. Välillä Juden itseinho, sen ilmenemismuotojen ja väkivallan kuvailu kävi niin intensiiviseksi, että alkoi aivan hengästyttää. Pystyin välillä lukemaan vain muutaman virkkeen kerrallaan ja sitten oli pakko pitää taukoa.
Mutta A Little Lifen hienous piilee ehkä siinä, että ei silti missään vaiheessa sorru väkivallalla mässäilyyn eikä väkivalta ole teoksen itseisarvo.
Ainoa asia, mikä pitää Juden särkyneen mielen kasassa, on itsensä vahingoittaminen. Jude myös rypee todella riipaisevassa itseinhossa eikä usko ansaitsevansa hyvää elämää tai rakkautta. Siinä miten Jude näkee ja kokee itsensä on suuri ristiriita sen kanssa, miten hänen läheisensä hänet näkevät. Ristiriita ilmentää sitä, miten rikki henkisesti ja fyysisesti koko elämänsä pahoinpidelty ihminen voi ollakaan. Niin rikki, ettei voi ymmärtää, miten toiset ihmiset voivat välittää hänestä. Mutta niin vain välittävät kuitenkin. He paikkaavat, kokoavat ja pelastavat Juden yhä uudelleen.
Kaunokirjallisuudessa on muitankin esimerkkejä hyväksikäytöstä. Tunnetuimpana niistä on ehkä Vladimir Nabokovin Lolita, jossa aikuinen mies on suhteessa tyttölapseen. Miesten kokemaan hyväksikäytöstä en ole kuitenkaan aikaisemmin lukenut mitään. Onko sellaisia tarinoita? En edes tiedä. Luulen, että miesten hyväksikäyttö on edelleen jonkinlainen tabu kirjallisuudessakin. Myös muista miesten kokemista kipeista traumoista on vaikea puhua. Juden oireilu on äärimmäinen ja varoittava esimerkki siitä, mitä voi tapahtua, jos ei pyydä apua. Varmasti valitettavan yleistä nykyisessäkin yhteiskunnassamme, jossa mies ei edelleenkään ole täysin vapaa käsittelemään omia tunteitaan – tai vaikeita traumojaan.
A Little Life käsittelee virkistävästi myös seksuaalisuuden moninaisuutta. Tai lähinnä siis niin, ettei sitä käsitellä ollenkaan. Homoseksuaalisuus tuodaan yhtä huomaamattomasti ja luontevasti ilmi kuin vaikkapa heteroseksuaalisuuskin. Esimerkiksi mainitsemalla jossain sivulauseessa jonkun uusi poikaystävä.
Synkästä aihepiiristään huolimatta A Little Life oli silti inhimillinen ja kuitenkin jotenkin... ihana kirja. Tiedän, että on kummallista sanoa näin kirjasta, joka käsittelee hyväksikäyttöä ja raakaa väkivaltaa, mutta teos kertoo todella kauniisti ystävyydestä, rakkaudesta ja välittämisestä. Valonpilkahdukset ovat harvassa, mutta ne loistavat kirkkaina. Judenkin elämä on kuitenkin elämä huolimatta siitä, mitä hän on saanut kokea.
Kiinnostavana sivuhuomautuksena kerrottakoon, että tätä kirjaa minulle suositellut ystäväni (terveisiä!) on mahdollisesti pääsemässä lähietäisyydelle Hanya Yanagiharan kanssa Ubudin kirjafestivaaleilla. Toivon, että hän pääsee kysymään kirjailijalta, miten tämä kirja oikein on tullut ulos hänestä. Itse en sitä nimittäin ymmärrä.