Haukkoja ja ihmisiä

Ei äkkiä uskoisi, että tietokirja haukoista voisi kertoa niin paljon ihmisyydestä. 

Mutta niin tekee H niin kuin haukka. Se meni suoraan sieluun ja sydämeen, iski kuin sata volttia. 

Helen MacDonaldin isä kuolee äkillisesti ja Helen menee suunniltaan. Elämä on välitilassa muutenkin, sillä Helenin työsopimus on päättymässä. Jo lapsesta asti lintuihin intohimoisesti suhtautunut Helen päättää hankkia haukan kiintopisteeksi sekavalle elämälleen. Haukan kouluttaminen vie Helenin juoksemaan nummille ja rämpimään metsiin, tuijottamaan taivaalle, tappamaan kaniineja, etsimään saaliseläimiä ja itseään. Haukan kouluttaminen ja sureminen ovatkin yhtäkkiä melkein samanlaisia prosesseja.

”Haukka oli kaikin tavoin juuri sellainen kuin minäkin tahdoin olla: yksinäinen, tyyni, surusta vapaa ja turta ihmiselämän kolhuille.”

Henkilökohtaisesta, proosallisesta tyylistä huolimatta teos on tietokirja, katsaus haukastuksen pitkään historiaan. Minulle teos näyttäytyi kuitenkin ennen kaikkea kertomuksena selviytymisestä ja itsensä löytämisestä. 

Helenin elämä alkaa kietoutua sivu sivulta yhteen 1900-luvun alkupuoliskolla eläneen haukastajan, kirjailija Terence Handbury Whiten elämän kanssa. T. H. White on monin tavoin ristiriitainen, itseltään seksuaalisuutensa kieltävä ja kompleksinen henkilö. White kääntyy pois ihmisistä ja hakee lohtua luonnosta, joka jaksaa ihmetyttää häntä yhä uudelleen: ”Se mies rakasti luontoa, piti sitä yllättävänä, lumoavana ja aina uutena. `Harakka lentää kuin paistinpannu!’ hän saattoi kirjoittaa riemuissaan siitä, että maailmasta löytyi jotain uutta.” 

Myös samoista syistä Helen rakentaa suhdetta haukkaan. Se edustaa hänelle jotain ihmisyyttä suurempaa: sellaista villeyttä, jota ihmiselämän synkempi puoli ei koskaan kosketa. Haukka ei sure, ei kaipaa, siihen ei satu. Jollain tasolla Helen on aina tuntenut itsensä ihmisten parissa ulkopuoliseksi, tarkkailijaksi, siksi hän tuntee yhteyttä haukkoihin. Samalla Helenin muistoissa syntyy myös uusi yhteys isään, jonka nuoruuden harrastus oli lentokoneiden tarkkailu. Isällä ja tyttärellä on yhteinen taipumus nostaa katseet ylös ja etsiä vapautta taivaalta. 

Helenin mieli on synkkä ja hänen riippuvuutensa haukasta lähentelee jo pakkomiellettä. Välillä hän löytää yhteyden haukkaan, muuttuu melkein haukaksi itsekin. Paikoin tuntuu, ettei Helen pääse surussaan eteenpäin ja suruprosessin käsittely vie kirjasta suuren osan. Mutta toisaalta sellaista sureminen on, ei sitä voi pakottaa alkamaan tai loppumaan.

Mutta minun käy Helenin lisäksi sääliksi myös haukkaa. Vaikka se ei ole teoksen ensisijainen sanoma, Haukka pistää väistämättä pohtimaan ihmisen ja eläimen suhdetta. Haukan kesyttäminen vaikuttaa maallikon mielestä aika julmalta. Millä oikeutuksella ihminen voi ottaa villin haukan kesytettäväkseen? Maanjäristyksen sattuessa Helen panikoi, mutta haukka ei ole millänsäkään. Luonnonmullistukset eivät ole haukalle vieraita, koska se on osa luontoa. 

Lopulta Helen ymmärtää, ettei hän itse ole haukka, vaan ihminen. Ja ihmiset tarvitsevat toisia ihmisiä rinnalleen. Haukka  on samaan aikaan rankkuudessaan rehellinen ja koskettava, mutta myös jollain tapaa lohdullinen, sillä surusta voi selvitä. Vaikka sitten haukan avulla.