Onnen algoritmi

Olisin niin hirveän kamalasti halunnut pitää tästä kirjasta. Siis totta kai olisin. Kirjan nimi on Onnen algoritmi (alkuteos Happiness for Humans) ja siinä kerrotaan karanneista tekoälyistä, jotka ottavat tehtäväkseen saattaa kaksi ihmistä romanttisesti yhteen!

En ole mikään romantiikan suurkuluttaja, mutta en myöskään millään tavoin immuuni hyvin kirjoitetulle romanttiselle tarinalle, päinvastoin. Varsinkin jos siinä on mukana tekoäly tai jotain muuta jännää, joka vetoaa herkkään nörtinsieluuni. Mutta…

Onnen algoritmi alkoi tosi hyvin ja houkuttelevasti niin kuin kevyen kesälukemisen pitääkin, ja odotin kovalla innolla, mitä päähenkilö-Jenin ja tekoäly-Aidenin elämässä seuraavaksi tapahtuukaan.

Aiden, yksi kirjan tekoälyhahmoista, on ihan hauska ja mielenkiintoinen kaikkine pohdintoineen ihmisluonnosta. Ei hän välttämättä hirveän uskottava ole, mutta uskottavuus ei nyt ylipäätään ole asia, jota tältä genreltä odottaa.

Ihmiset jotka Aiden ja hänen tekoälykaverinsa Aisling (paljon tylsempi ja persoonattomampi) haluavat saattaa yhteen, ovat nimeltään Jen ja Tom. Hirveästi muuta sanottavaa heistä ei sitten olekaan, mikä ei ole hyvä asia, jos ja kun heidän on tarkoitus olla tämän romantillisen tarinan päähenkilöt, joiden puolesta lukijan pitäisi tuntea kaikenlaista odotusta ja kutkuttelua.

Heidän romanttinen roihahduksensa on niin norminmukainen ja tylsä, ettei sitä pelasta edes kolmas pahistekoäly, joka haluaa heitellä hyvinkin dramaattisia kapuloita orastavan romanssin rattaisiin. Sitä paitsi seksin kuvaaminen, tuo fiktion kirjoittamisen kieltämättä vaikein osa-alue, jää monimerkityksisten vihjailujen ja puujalkavitsien varaan. Äää.

Onnen algoritmi oli kyllä päähenkilöiden välisiä romanttisia hetkiä lukuun ottamatta ihan sujuvaa luettavaa. Välillä naurattikin vähäsen. Jaksoin lukea loppuun asti ja peruskivaa kesälukemista oli. Mutta eihän tää nyt mitään romantiikan ilotulitusta ollut, eikä sen paremmin mitään terävää analyysiä ihmisen ja teknologian suhteestakaan. Vaihdellen ihan kiva ja vähäsen tylsä ja ehdottomasti melkoisen pitkä pintaraapaisu sinne sun tänne.

Jään odottamaan jatko-osaa, jossa Jen hoksaa olevansa oikeasti rakastunut siihen tekoälyyn!

kulttuuri kirjat

Agatha Christie: Death Comes as the End

Tänä keväänä mulle selvisi vahingossa, että Agatha Christie on kirjoittanut muinaiseen Egyptiin sijoittuvan tarinan, jota en ole lukenut. 😮 Vaikka olen lukenut melkein kaikki Christien romaanit. Vaikka olen lukenut melkoisen kasan muinaiseen Egyptiin sijoittuvia kirjoja.

Tämän kirjan löysin siis sattumalta, googlatessani Imhotepia, joka on paitsi yksi kirjan keskeisistä henkilöistä (ja Muumio-leffojen pahis 😛 ) myös todellinen historiallinen henkilö, jonkinlainen muinainen yleisnero, jonka kerrotaan loistaneen mm. arkkitehtuurin, runouden ja lääketieteen osa-alueilla.

Kirja on nimeltään Death Comes as the End. Se on ymmärtääkseni myös suomennettu nimellä Kaikki päättyy kuolemaan.

Kirjan alussa author’s note taustoittaa tarinaa, koska sen tapahtuma-aika ja -paikka eivät ole ihan tyypillisintä Christietä. Kirjan tapahtumapaikka on muinainen Theba. Se sijaitsee kutakuinkin siellä, missä nykyään on Luxor, Kuninkaiden laakso ja Karnak, kaikki se. Tapahtuma-aika on suurin piirtein 2000 vuotta ennen ajanlaskun alkua. Christie kertoo, että hahmot ja juoni ovat saaneet inspiraationsa muinaisen Egyptin 11. dynastian aikaisista kirjeistä. Wikipedia-artikkeli Christien kirjasta osaa kertoa, että nämä olisivat Heqanakhtin kirjeet (niille, joita kiinnostaa: en.wikipedia.org/wiki/Heqanakht_papyri). Agatha Christien ja Heqanakhtin nimet googlaamalla löytyy muutenkin paljon mielenkiintoista taustatarinaa.

Vaikka kirjan tapahtumat sijoittuvat hieman erilaiseen paikkaan ja aikaan, kyseessä on kuitenkin hyvin christiemäinen murhamysteeri. Tapahtumat saavat alkunsa, kun (ilmeisesti yllä mainitusta Heqanakhtista inspiraationsa saanut) Imhotep tuo kotiinsa uuden vaimonsa Nofretin (jonka historiallinen vastine aiemmin mainituissa kirjeissä on ilmeisesti ollut nimeltään Iutenheb).

Sukellamme tarinaan Imhotepin tyttären Renisenbin näkökulmasta. Hän on juuri palannut takaisin lapsuudenkotiinsa puolisonsa kuoleman jälkeen. Mikään ei tunnu Renisenbin mielestä muuttuneen hänen poissaolonsa aikana. Kotoaan paljon poissa olevan Imhotepin taloutta ja maanviljelysbisneksiä pyörittävät hänen poikansa ja heidän perheensä. Samassa huushollissa asuu ja työskentelee myös monia muita sukulaisia, perheenjäseniä ja palvelusväkeä. On kolme poikaa, yksi vakaa ja harkitseva, toinen äkkipikainen, kolmas nuori ja itseään täynnä. On heidän puolisoitaan, yksi teräväkielinen, toinen mukautuva. On vanha isoäiti, on uskollinen palvelija, jonka pinnan alla kuplii. Ja on kaunis ja nuori Nofret sekä hänen mukanaan saapunut ihana kirjuri Kameni…

Mutta elämän normaali, tutuksi käynyt järjestys pyörähtääkin Nofretin saavuttua täysin päälaelleen ja kohta selvitellään murhia.

Siis niinku mitäpä ihminen vois enää enempää kirjalta toivoa? <3 En ihan vieläkään ymmärrä, miten olen onnistunut elämään näinkin pitkään lukematta tätä tai edes olematta tietoinen sen olemassaolosta, koska tasan olisin lukenut, jos olisin tiennyt!

kulttuuri kirjat