Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe

Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (WSOY 2015, suom. Hanna Tarkka).

Olin juuri aikeissa ostaa All the Light We Cannot See -kirjan englanniksi Kindlelle, kun satuin huomaamaan suomennoksen, Kaikki se valo jota emme näe, esillä kirjastossa. Harvinaista, että näinkin uusi ja suosittu kirja kököttää siellä ihan irrallaan. Lainasin heti.

Kaikki se valo jota emme näe on toisen maailmansodan aikaan sijoittuva kirja, joka kertoo sodasta ja ihmisistä sen keskellä olematta kuitenkaan ensisijaisesti sotakirja.

Heti ensimmäinen fiilis suomennettua teosta lukiessa oli, että kieli on ihanaa, suomennos tuntuu ihan älyttömän hyvältä. En toki osaa ottaa oikeellisuuteen kantaa, koska en ole lukenut alkuperäistä eikä kaikkien kirjassa käsiteltävien aihepiirien sanasto, esimerkiksi sotasanasto, ole mulle muutenkaan erityisen tuttua millään kielellä. Mutta noin kielellisesti tämä on minusta kaunis eikä mikään jää häiritsemään. Totta kai paljon riippuu myös alkuteoksesta, mutta tässä ei siis mun mielestäni ole sellaista käännöksen tuntua, joka joissain suomennetuissa kirjoissa on. Ja pidän juuri tällaisesta kielestä, joka on kaunista ja kuvailevaa ja vähän ikään kuin hidasta, mutta silti yksinkertaista.

Kirjan luvut ovat lyhyitä, muutaman sivun mittaisia ja vaihtelevat kahden eri tarinan välillä. Toinen seuraa sokea ranskalaistyttöä ja hänen isäänsä ja arvokasta jalokiveä, johon liittyy monenlaisia uskomuksia. Toinen taas seuraa lapsesta asti radioista kiinnostunutta lahjakasta saksalaispoikaa. On selvää, että jollain tavalla näiden kahden tiet risteävät lopulta. Tarina etenee lyhyinä väläyksinä kahden päähenkilönsä elämästä, siitä miten ne lähestyvät toisiaan – lukija miettii, mitä sitten tapahtuu, kun he kohtaavat.

Kirja on mukavan kokoinen ja tuntuinen, sellainen kainalossa ympäriinsä kuljeteltava tiiliskivi. Lukuhaasteessa se sopiikin kohtaan kirjassa on yli 500 sivua.