Elena Ferrante: Loistava ystäväni

Elena Ferrante: Loistava ystäväni (WSOY, 2016, suom. Helinä Kangas)

Loistava ystäväni on kirja, jota on kehuttu kaikkialla ja josta ei kerta kaikkiaan ole voinut olla kuulematta jotain jostain. En ole lukenut erityisen paljon italialaista kirjallisuutta, mutta vuosi tai pari sitten luin Silvia Avallonen kirjan Teräs, josta pidin paljon, ja kuvausten perusteella arvelin, että Loistavassa ystävässäni saattaisi olla jotain samankaltaista (niin kuin tavallaan olikin), joten se oli jo pitkään roikkunut lukemista odottavien kirjojen listalla. (Odottanut pitkään lähinnä siksi, että viime vuoden lukuhaasteen innostamana kuvittelin ehkä lukevani sen italiaksi, mutta muutin sitten mieleni.)

Loistava ystäväni on (neliosaisen?) sarjan ensimmäinen osa. Se sijoittuu 1950-luvun Napoliin ja kertoo ystävyksistä, kahdesta lahjakkaasta tytöstä Elenasta ja Lilasta, ystävysten välisestä kilpailusta ja paremman elämän tavoittelusta, lapsuudesta ja nuoruudesta väkivallan varjostamassa köyhässä korttelissa, jonka lapset eivät ole koskaan nähneet merta vaikka asuvat merenrantakaupungissa.

Loistava ystäväni on jostain syystä helppoa luettavaa, vaikka sen käsittelemät aiheet eivät olekaan erityisen keveitä ja siinä on lisäksi melko mittava henkilögalleria, joka aiheuttaa usein ainakin mulle vaikeuksia – aiheutti se nytkin, mutta ei tehnyt lukemisesta työlään tuntuista. Elenan näkökulmasta kerrottu, kronologisesti etenevä, siinä mielessä aika perinteisen mallinen, ehkä siksi myös helposti luettava ja seurattava. Ei silti liian yksinkertainen tai yksitasoinen. Ympäristön, ajan ja yhteisön kuvaus vie mennessään.

Kirja on kirjoitettu salanimellä, ja ymmärtääkseni Elena Ferrante -nimen takana olevan kirjailijan henkilöllisyys on pysynyt salassa. On kuulemma arvailtu, että teos olisi omaelämäkerrallinen.