Laura Honkasalo: Tyttökerho
Laura Honkasalo: Tyttökerho (Otava, 2005)
Honkasalon Tyttökerho on kymmenisen vuotta vanha kirja, jonka olisin varmaan lukenut aika pian sen julkaisemisen jälkeen, ellen olisi juuri noihin aikoihin keksinyt häipyä joksikin aikaa ulkomaille. Mulla onkin suomalaisen kirjallisuuden kohdalla melko lailla tyhjä kolo vuosina 2005-2007, ja kirjastosta löytyy aina paljon sellaisia miksen-oo-vielä-lukenut-tätä -ylläreitä, jotka on julkaistu suurin piirtein silloin.
Tyttökerho-nimi viitannee Katrin, Nupun ja Tuulin kolmeakymppiä lähestyvään kaveriporukkaan, jonka kanssa ollaan yhdessä oltu ja tehty, mutta nyt elämässä ollaan menossa vähäsen uudelle lehdelle ja haaveksitaan aikuistumisesta, perheistä ja parisuhteista. Päähenkilö Katrikin haluaisi parisuhteen, yhteisen kodin ja perheen, ja siinä ensimmäinen ja kovin hankala askel on se, että pitäisi rakastua oikeanlaiseen mieheen, joka haluaa noita samoja asioita. Katri löytää mielestään lupaavan poikaystävän, mutta uusi rakkaus ei ehkä olekaan ihan sitä, mitä Katri oli toivonut tai kuvitellut.
Katri märehtii loputtomiin itseään, tunteitaan, miesajatuksiaan ja parisuhteenkaipuutaan, on loputtoman hyväuskoinen ja pyöriteltävissä ja vietävissä, määrittelee itsensä parisuhteen ja miehen kautta. Alussa (ja toisinaan lopussakin) väsyin ja turhauduin Tyttökerhoa lukiessani, kun henkilöt ruotivat loputtomiin itseään, itseään ja itseään – mutta Honkasalo kirjoittaa tunnemärehdinnästä(kin) hyvin, ja lopulta käy sekin selväksi, ettei tämä kuitenkaan ole kertomus siitä, miten nuori nainen etsii miestä, vaan siitä, miten nuori nainen etsii itseään.
Ja kai aika moni meistä (myöhemmin elämäänsä muutakin sisältöä keksineistä) muistaa, miten tuo vuosikymmen kahden- ja kolmenkymmenen ikävuoden välillä hukkaantui aika pitkälti kaikenlaiseen tykkää-ei-tykkää-ollaan-ei-ollakaan -säheltämiseen ja ihastumishormonien rasittavaan pöllähtelyyn, vaikka olisi voinut tehdä yhtä sun toista mukavampaa, järkevämpää ja hedelmällisempää. (Parisuhteen ja perheen perustaminenkin, jos sellaista haluaa, olisi voinut käydä kivuttomammin järki kädessä.)
No niin. Ehkäpä mua lukiessani ärsyttikin juuri siksi, että kun on hieman kulkenut kohderyhmästä ohi, voi kauempaa katsellen jälkiviisastella ja tuhahdella fiktiivisen Katrin tuskastuttaville edesottamuksille.