Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää

Maarit Verronen: Kirkkaan selkeää (Tammi, 2010)

Kirkkaan selkeää on jonnekin (lähi?)tulevaisuuteen sijoittuva dystopiaromaani. Sen päähenkilö Tiksu P. on syntynyt kohtuullisen hyvään asemaan ja ehtinyt elää jonkin aikaa kohtuullisen hyvää elämää, mutta joutuu sitten vailla omaa syytään velkakierteeseen. Siitä selviytyäkseen Tiksu suostuu muodonmuutokseen (jossa tehdään muutakin kuin värjätään tukkaa ja valitaan kivat vaatteet) muiden viihteeksi ja sen jälkeen ajautuu kuumailmapallolentäjäksi ja vaeltamaan halki Euroopan erilaisissa porukoissa ja tehtävissä. 

Vaikka Tiksu P. on selvästi päähenkilö, tarinan minäkertoja ja henkilö, jonka näkökulmasta tarinaa kerrotaan, Kirkkaan selkeää ei kuitenkaan oikeastaan kerro Tiksusta eikä lukijan liene tarkoituskaan päästä kovin syvälle Tiksun nahkoihin tuntemaan sympatiaa ja lämpimiä fiiliksiä päähenkilöään kohtaan. Tiksu jää vähän etäiseksi. Ja musta tuntuu, että se on tarkoituskin. Kirkkaan selkeää ei ole Tiksun tarina eikä Tiksu käy siinä läpi kummoistakaan kehityskaarta. Tiksu on henkilö, jonka silmin me lukijat pääsemme näkemään, millainen maailma on ja mitä siellä tapahtuu, mitä Tiksu näkee työskennellessään säätutkijoiden kuumailmapallolentäjänä tai siruttomien jäljittäjänä. Useiden Maarit Verrosen päähenkilöiden tapaan Tiksu on ulkopuolinen tarkkailija ja raportoija – ulkopuolinen yhteiskunnassa, niissä yhteisöissä joissa hän toimii ja työskentelee, ja vähän ulkopuolinen kaikissa ihmissuhteissaankin. Olennaisinta ei edes ole, mistä Tiksu tulee ja minne hän lopulta menee. Tämä on raportti siitä, mitä Tiksu matkoillaan näkee.

Tiksun kuvaamassa maailmassa on paljon tunnistettavaa mutta paljon erilaista. Se johtaa väistämättä siihen, että kirjassa selitetään ja kuvaillaan aika paljon. Joskus siitä jää vähän selittämisen maku, mutta ilman sitä ei yhtään ymmärtäisi, missä mennään.

Olen ennenkin kiinnittänyt Maarit Verrosen kirjoissa huomiota siihen, että Verronen ei kauheasti nimeä asioita. Joissakin scifi-romaaneissa (ja tosielämässä) menee ihan ähkyyn siitä, kun jokaisella laitteella, tavaralla, organisaatiolla ja ilmiöllä on jokin konstikas nimi. No, tässä ei ole. Jos seinällä on kuvaruutu, sitä sanotaan seinäkuvaruuduksi. Nimien vähäisyys pitää kyllä lukijaa vähäsen etäällä kirjan maailmasta – mehän olemme tottuneet siihen, kaikella on jokin näpsäkkä, trendikäs ja myyvä nimi – mutta musta tuntuu, ettei se ole kirjoittajan laiskuutta keksiä asioille nimityksiä, vaan ihan tarkoituksellinen valinta.

Mulle jäi luettuani sellainen vähän levoton olo. Tuntui että olisi kaivannut vastauksia kysymyksiin ja ratkaisuja epäkohtiin. Mutta tämä ei ole sellainen kirja, jossa saa huoahtaa lopussa, kun paha saa palkkansa. Ei ole hyvää eikä pahaa, eikä se johdu siitä, että harmaassa on sävyjä, vaan siitä, että ketään ei kiinnosta. On ihmisten välinpitämättömyys, päämäärättömyys. Kaikki ajelehtivat toistensa ohi.

Aika mieleenpainuva kirja.