Helmi Kekkonen: Valinta ja Suojaton

helmi_k_valinta_suojaton.jpg

Helmi Kekkonen: Valinta (Avain, 2011)

Helmi Kekkonen: Suojaton (Siltala, 2014)

Kirjailija Helmi Kekkonen bloggaa Lilyssä: Sivulauseita

Valinta ja Suojaton tulivat kirjastosta kotiin samalla kertaa ja luin ne peräkkäin. Ne ovat ulkoisesti kauniisti yhteensopivat, niiden kansissa on sinertävä, utuinen ja pysähtynyt (siis sillä hyvällä tavalla) värimaailma, ja sellainen tunnelma on mielestäni myös kansien välissä.

Jos jakaisin palkintoja parhaasta romaanin aloituksesta, Valinnan aloitus olisi ihan kärkisijoilla. Sen ensimmäinen kappale maalaa todentuntuisen kuvan yhdestä tietystä hetkestä ja vie suoraan siihen, mistä tapahtumat alkavat.

Ylipäätään koko kirja, siis Valinta, on kuin sarja tarkasti kuvattuja hetkiä elämästä, ne näkee silmissään ja tuntee sormenpäissään. Ainakin mulle siinä oli tämän hitaasti liikkuvan kertomuksen vahvuus.

Valinta kertoo salaisuuksista, joita perheessä paljastuu erään perheenjäsenen kuoleman jälkeisinä päivinä. Paljastuva perhesalaisuus ei ole ihan hirveän yllättävä, päinvastoin, mutta toisaalta se, mikä salaisuus oikeastaan oli, ei liene yhtä olennaista kuin vaikenemisen ja salaisuuksien paljastumisen ja niiden keskellä olevien ihmisten kuvaaminen sinänsä. Silti jotenkin toivoin jotain muunlaista salaisuutta. Valinta nimenä vaati minulta aika paljon mietiskelyä, ennen kuin keksin, mikä se valinta ehkä oikein oli. Itse omassa päässäni nostin kai tarinasta keskeiseksi ihan erilaisia asioita, ja siksi tuntui hämmentävältä ajatella, että kirja itse asiassa kertoisi… valinnasta.

Suojattoman puolestaan luin niin äskettäin, että en oikein osaa ajatella siitä vielä mitään. Sekin kertoo perheestä, sen nykyhetkestä ja menneisyydestä, Isasta, joka on lapsesta asti ollut jollain tavalla erityinen, siitä miten kohtaavat Isa ja perhe, Isa ja maailma, mitä siitä kenellekin seuraa. Kekkosen tapa kirjoittaa on sillä tavalla asioita avoimeksi jättävä ja vähän arvoituksellinen, että luettuaan pitää varata aikaa sille, että miettii, mitähän mä nyt äsken luin ja millä tavoin haluan sen ymmärtää. En ole vielä ihan varma.

Sekä Valinnassa että Suojattomassa oli jollain lailla läsnä jonkinlainen päähenkilön ehkä rakkaustarina, rakkaussuhde tai jokin senkaltainen ihmissuhde, joka ei kuitenkaan ollut tarinassa varsinaisesti läsnä vaan enemmänkin keskeistä oli sen poissaolo, ja josta ei matkan varrella varsinaisesti kerrottu vaan enemmänkin vihjailtiin. Mulle jäi kummankin kirjan lopussa sellainen olo, että näillä rakkauksilla olikin lopulta merkittävä rooli päähenkilöiden kaaressa, siinä kehityksessä ja muutoksessa jonka he käyvät läpi, ja mä en sitä hoksannut ennen kuin vasta lopussa. Siitä jäi vähän hämmentynyt olo: ai pitikö mun olla kiinnostunut tästä nimenomaisesta ihmissuhteesta, kiinnittää siihen huomiota? Toisaalta tämä saattaa kertoa ihan vain musta itsestäni ja siitä, että mua kiinnostavat tarinoissa (kaikki) muut ihmissuhteet yleensä huomattavasti enemmän kuin romanttiset suhteet, ja olen varmaan lukenut kaikki rakkausviittaukset läpi nojoojoo-asenteella, kuvitellen että ei ne nyt tässä niin tärkeitä ole.

Mutta ihanaa, että joku kirjoittaa ja joku julkaisee vielä tällaistakin luettavaa, jolla saa vähän haastaa itseään. Tuntuu siltä, että tuli vähän vaivattua aivoja. Hyvä.

Kulttuuri Kirjat

Kirjamuistoja lapsuudesta – Mimosan syntymäyö

 

mimosa.jpg

Camilla Mickwitz: Mimosan syntymäyö (Weilin+Göös, 1985).

Mimosan syntymäyö vuodelta 1985 on mun vanha kirjani, jota on ahkerasti luettu nyt kahdessa sukupolvessa. Kaivoin sen lapsuudenkodin kirjahyllystä omalle lapselle luettavaksi ja siitä tuli heti yksi lapsen lempikirjoista. Kirjan kuvat ovat nimittäin herkullisen värikkäitä ja niissä on vaikka mitä tämän hetken Tärkeitä Asioita: kissoja, pajunkissoja, variksia, pääsiäismunia, tipuja… Mimosan syntymäyö tai edes puolet siitä pitää juuri nyt lukea (melkein) joka ilta ennen nukkumaanmenoa.

Kirja kertoo siitä, kun on pääsiäisyö eli Mimosan syntymäyö, ja Mimosa ja hänen Muskotti-äitinsä päättävät yhdessä, että sinä pääsiäisyönä Mimosasta tulee iso noita. Juhliin kutsutaan sukulaiset kissoineen, mutta he ovat kiinnostuneempia itsestään kuin syntymäyösankarista, yrttijuoma virtaa, sienikeitto maistuu ja noidat vain kehuskelevat itseään. Niinpä Mimosa päättää näyttää kaikille, mitä hän jo osaa!

Tänään, aurinkoisena ja lähes lämpimänä huhtikuisena kevätpäivänä, lapseni on (tietysti) kuumeessa ja nuhainen, joten luultavasti Mimosan seikkailuita tutkitaan pariin kertaan myös päivän aikana. Mulla on ristiriitainen suhtautuminen kevääseen. Mielikuvissa se on juuri sitä, mitä Mimosa-kirjan sivuillakin näkyy: värikästä, valoisaa, lämpenevää, pajunkissaista. Todellisuus tuntuu kuitenkin usein olevan räntäsadetta ja päättymätöntä flunssaa helmikuusta huhtikuuhun tai huonolla tuurilla tammikuusta toukokuuhun. Puhumattakaan siitä, että pahimmat flunssapäivät tuntuvat aina osuvan niihin aurinkoisiin päiviin, ja räntäpäivinä puolestaan oltaisiin ihan terveitä ja valmiina pyöräretkille ja muihin seikkailuihin.

Kulttuuri Lasten tyyli Kirjat